Blog from March, 2013

Matkailu avartaa

Pirkon matkakertomus

Erasmus-vaihto Tallinnaan tuli kuin tilauksesta. Kaikki työt tökkivät aika pahasti. Ainoa ikävä puoli  oli se, että häikäilemättömästi jouduin (!) samalla eroon kaikista CROSSLING-konferenssin järjestelyistä. Syyllisyys painoi raskaana…

Taksikyyti illansuussa kohti Villa Poskaa osoittautui haasteelliseksi. Luulin tulleeni vähintään Hong Kongiin, sillä kadut olivat aivan tukossa. Eikä todellakaan mikään Narva maantee vaan pienet pimeät kujaset. Päästyäni vihdoin perille ja lähes unten maille havahduin hirveään jyskeeseen. Surin pontevasti potentiaalisen sodan tai maailmanlopun kohtaamista kaukana kotomaasta. Seuraavana päivänä ruuhkan ja paukkeen syy paljastui: Kadriorgissa juhlittiin kiinalaista uutta vuotta ilotulituksin, ja Villa Poska osuu somasti lähinurkille. Selvittämättä jäi, onko Virossa niin paljon kiinalaisia että juhlijoita riittää. Autojen paljoudesta päätellen myös natiiveja saattoi asia kovin kiinnostaa.

Villa Poska taitaa olla monien vaihto-opettajien majapaikka, koska se sijaitsee todella lähellä yliopistoa. Sitä hoitavat palkatta vapaaehtoiset rouvat, ja huoneiden vuokraamisesta saatavilla tuloilla tuetaan ikäihmisten päiväkotia, joka sijaitsee samalla tontilla. Yksikään aamiainen ei muistuttanut Suomen hotellien ’kalkkuna- ja kinkkuleikettä sekä paria sorttia juustoa’ -vakiota, vaan joka aamu hemmoteltiin jollain uudella vaihtoehdolla. Kohtasin kaurapuuron, johon suhteeni on pitkään ollut etäinen ja kielteisten tunteiden sävyttämä. Uusia treffejä en vieläkään suunnittele, mutta muut puurotarjokkaat olivat makoisia.

Olin siis Tallinnassa lähinnä opettamassa, joskin paikalliset, ylen herkulliset ja isokokoiset leivokset jättivät minuun jälkensä. Mitä opetin upouudessa ja tyylikkäässä rakennuksessa? Kulttuurienvälistä viestintää ja suomalaisuutta kohdekulttuurina. Kuulijoita ei ollut monta, mutta pienryhmä soveltuukin erinomaisen hyvin kontrastiivisuutta korostavan kurssin yleisöksi. Annekatrin Kaivapalu pelotteli opiskelijoiden puhumattomuudella, mutta hehän haastoivat kiitettävästi. Yllättävän paljon on yhteistä. Kuitenkin saksalaisuuden vaikutus näkyy vaikkapa muodollisuudessa: muun muassa professoreja teititellään. Huomasin nopeasti, että tapani istua pöydällä ja heilutella jalkojani herätti kummastusta. Näin opin arvokasta käytöstä, mistä ei liene haittaa.

Historia selittää monia asioita: virolaisuus on tärkeää. Lisäksi muistissa ovat vielä ne ajat, jolloin tavaroiden hankkiminen oli hankalaa eikä kaikkea edes saanut. Sitäkin taustaa vasten on ymmärrettävää, ettei kierrätys ole vielä löytänyt enemmälti kannattajia. Kaksikielisyyskysymykseen en kajonnut.

Kun yritin ehdotella, että virolaisten naisten pukeutuminen on naisellisempaa kuin suomalaisten, ilmeni, että olin ainoa korkokenkäinen läsnäolija. Naisopiskelijat väittivät, etteivät virolaismiehet suhtaudu kovin suopeasti kotitöiden jakamiseen eikä Suomeen rantautunut miesten mieltymys kokkaamiseen ole juuri seilannut lahden toiselle puolelle. Puhetapoja vertailtaessa huomio kiinnittyi siihen, ettei virolaisistakaan hiljaisuus ole kiusallista mutta he eivät toisaalta arkaile keskeyttää. Tutkaillessamme lehtimainoksia havaitsimme, että suomalainen mainostaja tukeutuu luontoon ja designiin, kun taas virolaisissa mainoksissa kukkivat huumori ja kaikenlainen verbaalinen ilottelu. Kuolinilmoituksissa on eroa: Suomessa lehdessä on yleensä yksi, omaisten laittama, ja harvoin toinen, työtovereiden kustantama, ilmoitus. Virossa voi olla pienehköjä ilmoituksia jopa parisenkymmentä. Noin äkkiseltään tuntuisi ikävältä, jos jälkeenjääneet voisivat numeerisesti arvioida vainaaksi päätyvän suosittuutta.

Kun puhutaan kulttuurista, on tietysti muistettava, ettei yksikään maa ole monokulttuurinen. Ryhmäni jäsenet ovat kaikki nuoria, itsenäisen Viron aikana kasvaneita. Heidän ja vanhempien virolaisten näkemykset eroavat varmasti monessa suhteessa. Ja palettiin ovat tuomassa lisäsävyjä lukuisat alakulttuurit. Sitä paitsi opin taas kantapään kautta, miten vähävärinen voi olla oma näkemys. Juhlista puhuessamme kyselin, josko Virossa saksalaisittain kätketään ja löydetään pääsiäisenä suklaamunia, kun Suomessa moinen ei ole tapana. Jolloin ryhmämme toinen suomalainen jäsen ilmoitti että onpas. Hänen toinen vanhempansa on suomenruotsalainen. Mitäpä tietää itäsuomalainen pikkukaupunkilainen! Opin siis kulttuurien kontrastoinnin hyödyllisyydestä paljon, ja lisäksi kielikylvetin itseäni tunnin verran joka ilta tv-ohjelmien myötävaikutuksella. Taisi mennä niin vellit kuin puurotkin sekaisin ja lisäksi se, kuka oppi ja kuka opetti. Voiko vaihdolta enempää odottaa? Minu eesti keel emergoitub küll veel!

Pirkko Muikku-Werner

Jussin keitto

Crossling-blogi

Maria Kok

maria.kok@uef.fi

Jussin keitto

Ovelta kuului tuttu koputus.  Työkaverini Natalia pisti päänsä sisään ovesta ja kysyi: ”Maria, mikä on jussiivi? Siis tiedän, mikä se on, mutta miksi sillä on tuollainen nimi? Kuulostaa ihan Jussilta”. Oli selvästi aika laittaa iltapäiväkahvit tippumaan.

Tiesimme molemmat, että Iso Suomen kielioppi (§ 1666) kutsuu nykyisin jussiiviksi imperatiivin 3. persoonan muotoja kuten ottakoon, tulkoon, monikossa ottakoot, tulkoot.  Kyseinen verbimuoto ilmaisee kolmanteen persoonaan kohdistuvaa epäsuoraa toivomusta, vaatimusta tai velvoitetta (viimeinen sammuttakoon valot) tai sitten myönnytystä tai lupaa (olkoon menneeksi), jolloin se on merkitykseltään permissiivinen tai konsessiivinen.  Meitä kiinnosti kuitenkin itse nimitys, sen merkitys ja tausta.

Kuten valtaosa muistakin kielioppitermeistämme, myös jussiivi-nimitys pohjautuu latinaan. Sen takana häämöttää erilaisia lakiin ja oikeuteen viittaavia sanoja kuten juristi, juridinen tai englannin justice tai judge. Myös erisnimet Justus tai Justin ja niiden feminiiniset variantit Justine tai Justiina palautuvat samaan kantaan ja merkitsevät ’vanhurskasta’ tai ’oikeamielistä’. Niillä ei ole mitään tekemistä Jussi-nimen kanssa, vaikka siltä kovasti näyttäisi. Jussihan on lyhenne nimestä Juhani, joka puolestaan on kotoisempi variantti nimestä Johannes.  Sama nimi tunnetaan muualla maailmassa sellaisissa asuissa kuin vaikkapa Johan, John tai Ivan.

Otin hyllystä Nykylatinan sanakirjan (Pekkanen & Pitkäranta 2006, SKS) ja avasin sen j:n kohdalta löytääkseni lisävalaistusta jussiivi-nimityksen etymologiaan.  Äsh, eihän latinassa käytetä j:tä! Uusi yritys i-kirjaimen kohdalta. Haa, aivan!  ’Oikeus’ on latinaksi ius (gen.  iure), ja myös erilaisia oikeuden lajeja löytyi kirjasta pitkä lista. Aloin lukea niitä ääneen: ”ius aedificandi ’rakennusoikeus’, ius apothecarum ’apteekkioikeus’, ius asyli ‘turvapaikkaoikeus’, ius canonicum ’kanoninen oikeus’, ius ceparum ’sipulikeitto’, ius circumiectale ’ympäristöoikeus’…” Ei hetkinen, lukiko siinä tosiaan sipulikeitto? Oliko sanakirjan tekijä käynyt työhön nälkäisenä, kun oli sattunut tuollainen freudilainen lipsahdus? Räpyttelin hetken silmiäni ja jatkoin: ”…ius familiare ’perheoikeus’, ius fundamentale ’perusoikeus’, ius gallinaceun ’kanakeitto’, ius gentium ’kansainoikeus…” Nyt oli pakko ottaa lasit silmiltä ja pyyhkiä niitä vähäsen. Olivatko tässä menneet sekaisin puurot ja vellit? Puhtaiden linssien läpi katsottuna keitot eivät kuitenkaan kadonneet minnekään ja niitä löytyi jopa lisää. Vihanneskeitto (ius holitorium), makkarakeitto (ius tomaculorum) ja nokkoskeitto (ius urticarum) höystivät miellyttävästi ääni-, valitus-, palautus-, vaihto-, ja etuosto-oikeuden kuivakkaa kokoelmaa. Työnsin sanakirjan pois, siemaisin vähäsen kahvia kupista ja mietin.

Kanakeiton olemusta hahmotellessani palapelin osasia alkoi loksahdella paikoilleen.  Proustilaisen lumouksen vallassa muistelin, kuinka hyvää onkaan uunissa paahdetun mehukkaan kanan paistinliemi. ’Kirkas paistinliemi’ oli toisella kotimaisella kielelläni eli hollanniksi jus (äännetään ”sjy”).  Se taas oli täsmälleen sama sana kuin ranskan jus, ’mehu’ , jonka taustalla oli pakko olla latinan ius, ’keitto’. PLING! Lumous haihtui.  Oikeuden ja keiton välillä ei ollut minkäänlaista loogista yhteyttä.  Sanojen yhdennäköisyys oli täysi sattuma.

Oletettakoon siis turvallisesti, että kielioppitermi jussiivi perustuu oikeus-iukseen pikemmin kuin keitto-iukseen.  Onko nimitys sitten osuva? Mikä ettei!  Kaikista Pekkasen & Päivärinnan esittelemistä juridiikan lajeista on helppo rakentaa luontevat aasinsillat tarkastelemamme verbimoduksen ilmaisemiin oikeuksiin ja velvoitteisiin, tähän tapaan:

Jos Jussilla on kalastusoikeus (ius piscandi), hän kalastakoon rauhassa. Luvatta kukaan älköön kalastako. Kenellä on puhevalta (ius loquendi), hän puhukoon. Muut sulkekoot suunsa. Itsepuolustusoikeuden (ius sui defedendi) nojalla pitäköön itse kukin puolensa, jos joku yrittää rajoittaa jokamiehenoikeutta (ius cuiusvis homini) ja kerätköön niin paljon mustikoita kuin mustikkakeittoonsa (ius myrtillorum) tarvitsee. Käytettääkön termiä jussiivi edelleenkin hyvillä mielin, mutta selitettäköön sanan merkitystä myös vähäsen tuleville polville. Älkööt tietämättömyytemme takia sekaantuko oikeus, keitto ja Jussi.

Lopuksi kotitehtävät:

1. Tarkistakaa luotettavasta lähteestä, mikä on latinaksi kalakeitto. Kalastusoikeushan oli Pekkasen & Pitkärannan mukaan ius piscandi, mutta keitto-merkityksestä ei kyseisen hakusanan kohdalla mainittu mitään.

2. Kääntäkää latinaksi:

a) Justiina sanoo Jussille: Älä syö vihanneskeittoa.

b) Jussilla ei ole valitusoikeutta.

c) Hän syököön sipulikeittoa.