Blog from April, 2013

ISLE (International Society for the Linguistics of English) Spring School: Englishes in a Multilingual World: New Dynamics of Variation, Contact and Change. Freiburg, 15--19.4.2013.

http://www.isle-linguistics.org/spring_school/

Crossling oli jälleen kerran hyvin edustettuna ISLE:n järjestämässä kevätkoulussa Freiburgissa, Saksassa. Lisäkseni tapahtumaan osallistuivat Sanna Hillberg ja Heli Paulasto. Kevätkoulu oli ensimmäinen ISLE:n järjestämä jatko-opiskelijoille ja aloitteleville post-doc tutkijoille suunnattu viikon mittainen tapahtuma, johon oli kutsuttu plenaariluennoitsijoiksi alan johtavia nimiä (Christian Mair, Paul Kerswill, Lisa Lim, Raj Mesthrie, Devyani Sharma, Bernd Kortmann, Martin Hilpert, Suzanne Hilgendorff ja Ulrike Gut), ja jossa meillä maan matosilla oli tilaisuus esitellä tutkimustamme ja saada kommentteja asiantuntijoilta. Kevätkoulu oli loistavasti organisoitu tapahtuma, jossa oli hyvä ja kannustava yhteishenki. Yhtenä kevätkoulun huippukohtana mainittakoon vaellusretki Freiburgin keväiseen luontoon, joka tarjosi mukavan hengähdystauon intensiivisen akateemisen ohjelman keskellä (vinkkinä tulevien konferenssien järjestäjille!). 

Kevätkoulun sisällöllisenä tavoitteena oli tuoda yhteen englannin kielen eri varieteettien tutkijoita ja tarkastella englannin kielen leviämistä ja eri leviämiskanavia ympäri maailman. Maailmanenglantien tutkimus on perinteisesti keskittynyt kuvamaan jälkikoloniaalisissa konteksteissa syntyneitä uusia varieteetteja. Englannin maailmanlaajuinen leviäminen on kuitenkin tänä päivänä paljon monimuotoisempaa ja tapahtuu monien eri väylien kautta, joihin lukeutuvat mm. maahanmuutto, viihdeteollisuus, uudet mediat ja muut globalisaation mukanaan tuomat kontekstit. Maat, joissa englanti on paljon käytetty vieras kieli (kuten Suomi ja monet muut Euroopan maat) ovat aiemmin jääneet tämän tarkastelun ulkopuolelle, mutta viimeaikainen tutkimus on alkanut nostaa näitä perinteisesti oppijanenglantina kuvattuja kielimuotoja maailmanenglantien tutkimuksen agendalle (ks. esim. Mukherjee & Hundt 2011). Tämä koko kirjo näkyikin mukavasti kevätkoulun ohjelmassa (http://www.isle-linguistics.org/spring_school/ProgrammeOverview08-04.pdf).

Useammassa kevätkoulun esitelmässä nousi myös esille englannin kielen muuttunut rooli monissa maissa, joka haastaa maailmanenglantien tutkimuksen aiemmat teoriat ja mallit. Esimerkkinä tästä on Kachrun (1992) kuuluisa kehämalli, jossa englannin kielen leviäminen, käyttö ja asema eri maissa hahmotetaan kolmen kehän kautta: sisäkehään kuuluvat maat joissa englanti on äidinkieli (esim. Iso-Britannia, Yhdysvallat), ulkokehä kattaa maat joissa englanti on toinen kieli (esim. Intia, Kenia, Jamaika) ja laajeneva kehä viittaa maihin joissa englantia opiskellaan ja käytetään tärkeänä vieraana kielenä (lähes koko muu maailma). Englannin kielen leviäminen globaalina lingua francana ja uudet leviämiskanavat ovat kuitenkin johtaneet näiden rajojen hämärtymiseen. Maissa, joissa englanti on perinteisesti ollut toisen kielen asemassa, kieltä on alettu oppia ja puhua äidinkielenä (esimerkkinä tästä mainitaan usein Singapore). Vastaavasti monissa pohjois-Euroopan maissa englannin asemaa ei voi enää kuvata vieraana kielenä, vaan se on saanut tai on saamassa jalansijaa toisena kielenä (ks. esim. Leppänen ym. 2008 Suomen tilanteesta, Edwards 2010 Hollannin tilanteesta). Perinteinen jaottelu äidinkieli/toinen kieli/vieras kieli ei ole riittävä kuvaamaan englannin kielen asemaa monessa maassa, vaan useat tutkijat ovatkin ehdottaneet että tämä kolmijako pitäisi paremminkin nähdä jatkumona (ks. esim. Hundt & Mukherjee 2011).

Kevätkoulun aikana useassa keskustelussa nousi esille meitä crosslingvistejä kiinnostavia teemoja: globalisoituneen maailman monimuotoisten kielikontaktien ymmärtäminen vaatii eri kielten ja eri alojen tutkimusten yhdistämistä. On selvää, etteivät nykymaailman kielikontaktit rajoitu eri kielten puhujien maantieteellisiin kontakteihin, joita kontaktilingvistiikka on perinteisesti tarkastellut. Kielikontaktien väylinä voivat toimia mm. verkon keskustelupalstat, tietokonepelit, elokuvateollisuus, mainonta, sekä tietenkin Crosslingin edustamat vieraiden kielten oppiminen ja kääntäminen. Kevätkoulussa puhuttiin myös englanti maailmankielenä --tutkimuksen yhdistämisestä muiden maailmankielien tutkimukseen (esim. espanja). Aika näyttää, onko tiedeyhteisö tähän valmis, mutta näistä teemoista taatusti viriää keskustelua virkeän tutkimusverkostomme joukossa.

Lea Meriläinen

(allekirjoittanut viettää koko huhtikuun Freiburgissa keskittyen tutkimukseen ja nauttien keväisistä säistä)

Viitteet:

Edwards, A. (2010) ”Dutch English: tolerable, taboo or about time too?”. English Today, 26 (1), 19-25.

Hundt, M. & Mukherjee, J. (2011) ”New Englishes and learner Englishes – quo vadis?. In Mukherjee, J. & Hundt, M. (eds.) Exploring Second-language Varieties of English and Learner Englishes: Bridging the Paradigm Gap. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins, 209-217.

Kachru, B. B. (1992) The Other Tongue. English Across Cultures. Second Edition. Urbana, IL: University of Illinois Press.

Leppänen, S., Nikula, T. & Kääntä, L. (eds.) (2008) Kolmas kotimainen: Lähikuvia englannin käytöstä Suomessa. Tietolipas 224. Helsinki: SKS.

Mukherjee, J. & Hundt, M. (eds.) (2011) Exploring Second-language Varieties of English and Learner Englishes: Bridging the Paradigm Gap. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins.

Metsäperkele ja muuttuva monikielisyys

Helsingin kaupunginteatterissa menee parhaillaan Metsäperkele-niminen näytelmä. Se kertoo Mäntän teollisuusyhteisön perustajan G. A. Serlachiuksen (1830-1901) elämästä ja taustoittaa suomalaisen puunjalostusteollisuuden syntyä ja kansainvälistymistä mänttäläisestä näkökulmasta. Näytelmän alussa kerrotaan G. A.:n lähtökohdista. Hän oli lähtöisin Pohjois-Karjalan Ilomantsista. HETKINEN! Mitä? Ilomantsista? Miten tuonniminen teollisuuspatruuna voi olla lähtöisin Ilomantsista. Päätin ottaa selvää.

G. A. Serlachiuksen juurten mainitaan olevan Skotlannissa, ja esi-isäksi oletetaan Daniel Williamsson (ortografia vaihtelee) niminen palkkasoturi, joka keräsi kruunulle veroja ja tulleja Uudellamaalla. Hän asettui Pernajaan Särkilahdelle, jossa hän vaurastui mm. edullisen naimakaupan myötä. Hänen poikansa Johan Danielsson eli myös Särkilahdella, ja tämän pojista puolestaan vanhemmat päättivät kouluttaa pappeja. Papiksi valmistunut Petrus-poika päätti ottaa itselleen uuden latinalta kuulostavan sukunimen, jonka hän muodosti Särkilahdesta: näin syntyi Serlachius. Petrus Serlachiuksesta tuli Pernajan kirkkoherra ja hän oli siis G. A.:n isoisän isoisä.

Petrus Serlachiuksen pojasta Gustafista tuli kersantti ja särkilahtelainen maanviljelijä. Hän poikansa Gabriel (G.A.:n isoisä) taas oli Loviisan kaupungin kassanhoitaja ja laivahankkeiden osakas. Gabrielin poika Gustaf, G. A.:n isä, syntyi ja varttui Särkilahdella, mutta lähti maailmalle, kun suvun suurtila jäi perinnönjaossa langolle. Gustaf muutti Euraan ja opetteli Kauttuan rautaruukilla kirjanpitoa. Sieltä hän taas pestautui Kuopioon kirjuriksi lääninhallitukseen. Ruotsinkielinen vaimo Sofia löytyi Leppävirralta Kuopion naapuripitäjästä. Vuonna 1826 Gustaf muutti vaimoineen Ilomantsiin, työskenteli siellä nimismiehenä ja osti sieltä Kotimäki-nimisen maatilan, jossa G. A. syntyi 1830.

Ilomantsista G. A. ei suinkaan suoraan siirtynyt Mänttään. Hän kävi koulua 16-vuotiaaksi Kuopiossa ja hakeutui sieltä apteekkarin oppiin Mikkeliin. Apteekkiura jatkui Helsingissä, josta G. A. hakeutui Pietariin töihin. Tämä yritys oli epäonninen, ja hän palasi sieltä jo muutaman viikon jälkeen siirtyäkseen töihin apteekkiin Poriin. Porista tie vei Turkuun ja sieltä myöhemmin Tampereelle, jonka jälkeen vuorossa oli viimeinen etappi, Mänttä.

G. A. Serlachiuksen elämäkertaa voi lukea kirjana muuttuvasta monikielisyydestä. Se muistuttaa menneestä monikielisyydestä suomalaisessa kulttuurissa, jota esiintyi tavoittamattomilla korpiseuduillakin kuten 1800-luvun Ilomantsissa.

(Lähde: Teemu Keskisarja 2011: Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen ellämä ja afäärit. Helsinki: Siltala.)

- Leena Kolehmainen

Laura Piironen

lpiirone@student.uef.fi

Karjalan kielestä tuli vuonna 2009 Suomen virallinen vähemmistökieli. Virallistamisen aikoihin kieltä puhui arviolta 5000 suomalaista, passiivinen kielitaito oli noin 15000 suomalaisella. Venäjällä karjalaa puhuvia on enemmän. Karjalan kielelle on siis pitkän paitsiossaolemisen jälkeen annettu tilaa kehittyä.

Olen kuluvan kevään aikana seurannut mielenkiinnolla uutisointia Nurmekseen suunnitteilla olevasta Karjalaisen kulttuurin keskuksesta. Perheemme (vanhemmat, reilun vuoden ikäinen poika ja kesällä saapuva pikkusisarus) kannalta mielenkiintoisimpana näyttäytyy kielipesä, alle kouluikäisten lasten päivähoitopaikka, jossa uhanalainen vähemmistökieli pyritään siirtämään lapsille. Puhutaanko kotonamme karjalaa? Ehei. Puhuttiinko lapsuudenkodissani karjalaa? Ei. Tosin isäni puheesta tarkkakorvainen saattaa erottaa muutamia vallitsevasta yläkarjalaisesta puheenparresta poikkeavia piirteitä, kuten reikä-sanan edustumisen muodossa reika : reikoo (reikä : reikää). Isoäitini muistan puhuneen lapsen näkökulmasta vähän hassusti. Ja isoäidin äiti… käsittämätön. Karjalaa! Pieni osa juuriani, ja vielä pienempi osa lasteni juuria on Suojärvellä Karatsalmen kylässä.

Kielipesätoiminta aloitettiin Nurmeksessa vuonna 2009. Samalla se on myös Suomen ensimmäinen karjalankielinen, livvinkielinen kielipesä. Livvi on varsinaiskarjalan ja lyydin ohella yksi kolmesta karjalan päämurteesta, ja sitä on puhuttu Suomen Raja-Karjalassa Salmin pitäjässä ja Suojärven Hyrsylässä. Livviä puhutaan edelleen Venäjän puolella Etelä-Aunuksessa. Jatkossa puhuessani karjalan kielestä tarkoitan useimmiten kielipesän kieltä, livviä.

Kielipesätoiminta on välillä ollut Nurmeksessa vaakalaudalla, koska karjalantaitoisen työntekijän löytäminen on ollut vaikeaa. Kevään uutisointi on kuitenkin sävyltään toiveikasta: Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelua koskevissa lehtiartikkeleissa on mainintoja muun muassa ryhmäperhepäivähoitoon soveltuvan perheasunnon rakentamisesta. Lupaavat tulevaisuudenkuvat innoittavat minut pohtimaan, olisiko ajankohdan ollessa sopiva aika tehdä oma, pieni muttei aivan täysin mitätön kielipoliittinen teko ja laittaa lapset tavallisesta poikkeavaan päivähoitoon, kielipesään.

Kielipesien toiminta perustuu samoihin lähtökohtiin kuin kielikylpyjen: lapsella on luontainen kyky omaksua kieltä nopeasti. Kielikylvystä poiketen kielipesälapsilla on kuitenkin sukujuurtensa ja kulttuurin kautta suhde opetettavaan kieleen. Kaiketi perheemme juuri ja juuri täyttää nämä ehdot. Oma kiinnostukseni karjalan kieleen ja kulttuuriin on herännyt ennen kaikkea opintojeni myötä: teen parhaillaan väitöskirjaa rajakarjalaismurteiden sivulauseista, ja haaveenani on joskus hallita edes jonkin verran karjalan kieltä. Isäni aikoo ensi kesänä käydä Suojärvellä katsomassa äitinsä synnyinsijoja. Kiinnostus on siis virinnyt. Enää tarvitaan tekoja.

Aiemmin kaksikielisyyttä on pidetty jopa haittana, ja tämän myötä kielikylpytoimintaakin on vastustettu monenlaisin argumentein. On esimerkiksi vedottu siihen, että lapsi ei voi oppia toista kieltä, jos hän ei vielä hallitse kunnolla äidinkieltään. Myös äidinkielen kehityksen on katsottu viivästyvän, mistä taas voi seurata psyykkisiä ongelmia. Kaiken kaikkiaan koodinvaihtoa, interferenssiä ja lainaamista on pidetty kielteisinä asioina. Myöhemmin tällaiset käsitykset on kumottu, ja kaksikielisyyden hyödyt on nostettu etualalle. Lapsen metakielellinen tietoisuus ja mahdollisesti myös jotkin kognitiiviset taidot kehittyvät kaksi- tai useampikielisillä lapsilla varhain. Lisäksi myöhempi vieraiden kielten omaksuminen helpottuu. Myönnettäköön, että yhtenä vahvana kannustimena laittaa omat lapset kielipesään on se, että olen itse kokenut vieraiden kielten opiskelun äärimmäisen vaikeana. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa lapseni oppivat arvostamaan omaa kotimurrettaan ja samalla suhtautuvat avoimesti myös muiden kielten opiskeluun – tästä jos mistä en-kyllä-ikinä-osaa-puhua-sujuvasti-englantia--asenteella varustettu äiti olisi enemmän kuin mielissään.

Suomi ja karjala ovat läheisiä sukukieliä. Kielipesässä puhuttu livvin kieli toki poikkeaa suomen kielestä, mutta siinä on myös paljon tuttua. Onko näissä kahdessa kielessä vasta kielen kanssa vähän aikaa tekemisissä olleen lapsen näkökulmasta eroa? Onko kielipesäkielen sukulaisuus äidinkielen kanssa etu vai haitta? Se, että lapsi viettäisi päivän ympäristössä, jossa hoitajat puhuvat vain karjalan kieltä, ei kuitenkaan tunnu oikeastaan lainkaan ongelmalta. Työntekijät kuitenkin ymmärtävät suomea, ja lapset saavat puhua suomen kieltä – lapsia ei siis pakoteta puhumaan vierasta kieltä, vaan he saavat omaksua kielen omaan tahtiinsa. Kielipesässä työskentely vaatinee ainakin aluksi hoitajalta normaalia lastenhoitotyötä suurempaa sitoutuneisuutta ja motivoituneisuutta työhönsä. Kielen oppiminen on arjen tekemiseen sidottua, luontevaa ja hyvin konkreettista.

Silti epäröin: onko kielipesä siltikään oikea päivähoitopaikka lapsilleni? Oikeastaan ongelmia on kaksi, ja ne liittyvät molemmat siihen, onko kielipesässä olemisesta lapsille tulevaisuuden kannalta hyötyä. Ensimmäinen ongelmista koskee kotiamme: kuten jo aikaisemmin totesin, kotonamme puhutaan suomea, eikä karjalantaitoisia sukulaisia enää ole. Aktiivisen kielitaidon kehittymisen kannalta olisi tärkeää, että karjalan kieli tulisi mukaan myös kielipesän seinien ulkopuolelle. Tiedän kotipaikkakunnallamme järjestettävän ainakin karjalankielistä muskaritoimintaa. Tunti viikossa tuntuu kuitenkin edelleen vähältä. Tässä voisi olla oiva paikka haastaa muutamia lähisukulaisia kielikursseille. Ainakin isäni taivuttelu on uskoakseni helppoa. Kotikieleksi karjalaa en edes haaveile, mutta voitolta tuntuisi jo se, että kieli saisi edes jonkinlaisen aseman perhepiirissämme. Sitä paitsi asummehan aivan Suomen suurimman siirtolaiskarjalaisten korpeen raivaaman kylän, Rasimäen, tuntumassa. Kenties olisi aika luottaa karjalaiseen vieraanvaraisuuteen ja kolkutella lähiovia – tiedä vaikka sattuisimme löytämään karjalantaitoisen varamummon tai -ukin!

Toinen ongelmakohta koskee aikaa kielipesän jälkeen: kielipesässä tehty työ valuu hukkaan, jos lapsi aloittaa koulunkäynnin tavanomaisessa suomenkielisessä koulussa, jossa karjalalla ei ole minkäänlaista asemaa. Ideaalitilanne olisi, että kielipesälasten olisi mahdollista käydä myös koulunsa karjalan kielellä. Epäilen, että tällaiseen ei ikinä tule löytymään resursseja, puhumattakaan pätevistä opettajista. Vähemmän utopistiselta kuulostaisi se, että kielipesälasten (ja miksei toki muidenkin) olisi mahdollista opiskella karjalan kieltä koulussa valinnaisena kielenä. Pienemmille suunnattua muskaritoimintaakin voisi kehittellä eteenpäin: Ainakin inarinsaamen kielipesälapset ovat viettäneet aikaa kielipesässä myös kouluikäisinä jonkinlaisen iltapäivätoiminnan muodossa. Ja ehkäpä Rasimäen kylästä löytyisi joku karjalan kieltä taitava ohjaaja moponrassauskerhoon. Ellen pahasti erehdy, kerhossa olisi kielestä riippumatta ainakin yksi innokas tuleva konemies. Enkä välttämättä edes pahastuisi kovin paljoa, jos lapsi oppii sujuvasti manaamaan kahdella kielellä.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelua ja toteutusta.

Nurmeksen kielipesän vaiheita:

http://www.radiorex.fi/pages/paikallisuutiset?newsid=22443&PHPSESSID=1bf6960f20faf5ce72a93d2ee64b7c3f

http://blogs.helsinki.fi/t-retki/2010/04/21/nurmeksen-kielipeza/

http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=5140885

Uutisointia Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelusta:

http://yle.fi/uutiset/karjalaisen_kulttuurin_keskusta_suunnitellaan_bomballe_nurmekseen/6523055

http://www.karjalansanomat.ru/uutinen/karjalainen-kulttuurikeskus-nurmekseen

http://www.ylakarjala.fi/uutiset/Kotimaa/4658386

Rasimäen kyläsivut:

http://rasimaki.net/