Skip to end of metadata
Go to start of metadata

Yleistä

Myelooma on luuytimestä lähtöisin oleva plasmasolukasvain. Multippeli myelooma on yleistynyt maligni plasmasolutauti, jonka löydöksiä ovat esimerkiksi useat lyyttiset eli luuta hajottavat kasvaimet, plasma­solujen ylimäärä luuytimessä, anemia ja seerumin tai virtsan tai molempien monoklonaalinen proteiini, joka tunnetaan myös nimillä M-proteiini, M-komponetti ja paraproteiini. Plasmosytooma sitä vastoin on luuston tai muun elimen solitaarinen plasmasolukasvain. Plasmosytoomaa ja multippelia myeloomaa ei voida erottaa toisistaan histologisesti. Multippelissa myeloomassa plasmasolut erittävät M-komponenttia ja tauti voidaan jakaa M-komponentin perusteella alatyyppeihin, joita ovat IgA, IgD, IgE, IgG, IgM, kevytketju ja non-sekretorinen eli erittämätön. Plasmasolut voivat kertyä myeloomassa luuytimen sijasta myös jonnekin toisaalle elimistöön.

Insidenssi ja demografia

Pahanlaatuisista luukasvaimista 47 % on myeloomia. Suomessa diagnosoidaan vuosittain keskimäärin 4-5 uutta myeloomaa sataatuhatta henkilöä kohden. Miehillä tautia ilmenee hieman naisia useammin. Myeloomapotilaista kaksi kolman­nesta on yli 65-vuotiaita ja kolmannes yli 75-vuotiaita diagnosointihetkellä. Erään lähteen mukaan keskimääräinen sairastumisikä on 65 vuotta. Toisen lähteen mukaan sairastuneiden ikäjakauman huipun mainitaan olevan 50 ja 60 ikävuoden välillä.

Myelooman luustomuutosten tyyppipaikkoja ovat kallo, selkä­nikamat, lapaluut, rintakehä, lantion luut sekä olkaluun ja reisiluun proksimaalipäät. Paikallisen sairauden ennuste on parempi kuin yleistyneen.

Oireet ja löydökset

Myelooman yleisin oire on luustokipu, josta diagnoosivaiheessa kärsii kaksi kolmannesta potilaista. Kipu paikallistuu yleensä rintakehälle tai selkään ja pahenee tyypillisesti liikkuessa. 70 %:lla potilaista voidaan myös havaita lyyttisiä luumuutoksia, osteoporoosia tai patologisia murtumia, jotka ovat kivun taustalla. Anemia ja siihen liittyvät heikkous ja väsymys, infektiotaipumus, munuaisten vajaatoiminta, amyloidoosi ja hyperkalsemia sekä sen oireet (pahoinvointi, laihtuminen, runsas­virtsaisuus, väsymys ja sekavuus) ovat myös tyypillisiä. Myeloomapotilaiden infektiot ovat yleensä gramnegatiivisten bakteerien tai pneumokokin aiheuttamia. Myös vyöruusuun sairastavuus on kasvanut. Munuaisten vajaatoimintaa havaitaan noin 20-25 %:lla sairastuneista ja sen taustalla voivat olla kevyet virtsaan erittyvät immunoglobuliiniketjut, hyperurikemia, amyloidoosi, hyperkalsemia, kuivuminen, kuvantamistutkimukset, infektiot tai tulehdus­kipulääkkeet. Amyloidoosia sairastaa 10-15% ja hyperkalsemiaa lähteestä riippuen suunnilleen 15-30 % myeloomapotilaista. Edellä mainittujen lisäksi alle 10 %:lla potilaista tavataan IgA- ja IgG-pitoisuuksien ollessa suuret hyperviskositeettioireyhtymää, joka voi olla yhtenä tekijänä sairastuneiden suurentuneen verenvuototaipumuksen takana. Myös neurologisia oireita, kuten hermojuuren puristustilaa ja akuuttia paraplegiaa sekä ääreishermojen polyneuropatiaa, esiintyy osalla potilaista.

Hoito

Iäkkäiden potilaiden oireetonta, etenemätöntä myeloomaa ei hoideta. Oireista ja etenevää myelomaa sen sijaan hoidetaan kaikissa ikäryhmissä. Sädehoito ja solunsalpaajat ovat myelooman ensisijaisia hoitoja. Hyvä­kuntoisten alle 70-vuotiaden ensilinjan hoitoon voi kuulua lisäksi autologinen kantasolu­hoito. Kirurgiaa käytetään patologisten murtumien sekä sellaisten leesioiden hoitoon, jotka ovat vaarassa murtua. Tosin murtumavaarassa olevia luita ja patologisia murtumia hoidetaan myös sädettämällä. Melfalaani, bortetsomibi, syklofosfamidi, talidomidi, lenadilomidi prednisoloni ja deksametasoni ovat myelooman hoidossa käytettäviä lääkkeitä, joista kolme ensimäistä on sytostaatteja, kaksi seuraavaa immuunivasteen muuntajia ja kaksi viimeistä kortikosteroideja. Hyperkalsemian, luustokipujen ja osteoklastiaktiivisuuden vuoksi hoitoon voidaan lisätä myös bisfosfonaattilääke hidastamaan luustotaudin etene­mistä. Anemiaa saatetaan hoitaa punasolusiirroilla ja harkiten erytpoietiinilla. Myeloomaan sairastuneet elävät keskimäärin noin viisi vuotta ja kymmenen vuoden kuluttua potilaista on hengissä vain noin 10 %.

Röntgenkuvat

MRI-kuvat

CT-kuvat

Isotooppikuvat