Skip to end of metadata
Go to start of metadata

Laura Piironen

lpiirone@student.uef.fi

Karjalan kielestä tuli vuonna 2009 Suomen virallinen vähemmistökieli. Virallistamisen aikoihin kieltä puhui arviolta 5000 suomalaista, passiivinen kielitaito oli noin 15000 suomalaisella. Venäjällä karjalaa puhuvia on enemmän. Karjalan kielelle on siis pitkän paitsiossaolemisen jälkeen annettu tilaa kehittyä.

Olen kuluvan kevään aikana seurannut mielenkiinnolla uutisointia Nurmekseen suunnitteilla olevasta Karjalaisen kulttuurin keskuksesta. Perheemme (vanhemmat, reilun vuoden ikäinen poika ja kesällä saapuva pikkusisarus) kannalta mielenkiintoisimpana näyttäytyy kielipesä, alle kouluikäisten lasten päivähoitopaikka, jossa uhanalainen vähemmistökieli pyritään siirtämään lapsille. Puhutaanko kotonamme karjalaa? Ehei. Puhuttiinko lapsuudenkodissani karjalaa? Ei. Tosin isäni puheesta tarkkakorvainen saattaa erottaa muutamia vallitsevasta yläkarjalaisesta puheenparresta poikkeavia piirteitä, kuten reikä-sanan edustumisen muodossa reika : reikoo (reikä : reikää). Isoäitini muistan puhuneen lapsen näkökulmasta vähän hassusti. Ja isoäidin äiti… käsittämätön. Karjalaa! Pieni osa juuriani, ja vielä pienempi osa lasteni juuria on Suojärvellä Karatsalmen kylässä.

Kielipesätoiminta aloitettiin Nurmeksessa vuonna 2009. Samalla se on myös Suomen ensimmäinen karjalankielinen, livvinkielinen kielipesä. Livvi on varsinaiskarjalan ja lyydin ohella yksi kolmesta karjalan päämurteesta, ja sitä on puhuttu Suomen Raja-Karjalassa Salmin pitäjässä ja Suojärven Hyrsylässä. Livviä puhutaan edelleen Venäjän puolella Etelä-Aunuksessa. Jatkossa puhuessani karjalan kielestä tarkoitan useimmiten kielipesän kieltä, livviä.

Kielipesätoiminta on välillä ollut Nurmeksessa vaakalaudalla, koska karjalantaitoisen työntekijän löytäminen on ollut vaikeaa. Kevään uutisointi on kuitenkin sävyltään toiveikasta: Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelua koskevissa lehtiartikkeleissa on mainintoja muun muassa ryhmäperhepäivähoitoon soveltuvan perheasunnon rakentamisesta. Lupaavat tulevaisuudenkuvat innoittavat minut pohtimaan, olisiko ajankohdan ollessa sopiva aika tehdä oma, pieni muttei aivan täysin mitätön kielipoliittinen teko ja laittaa lapset tavallisesta poikkeavaan päivähoitoon, kielipesään.

Kielipesien toiminta perustuu samoihin lähtökohtiin kuin kielikylpyjen: lapsella on luontainen kyky omaksua kieltä nopeasti. Kielikylvystä poiketen kielipesälapsilla on kuitenkin sukujuurtensa ja kulttuurin kautta suhde opetettavaan kieleen. Kaiketi perheemme juuri ja juuri täyttää nämä ehdot. Oma kiinnostukseni karjalan kieleen ja kulttuuriin on herännyt ennen kaikkea opintojeni myötä: teen parhaillaan väitöskirjaa rajakarjalaismurteiden sivulauseista, ja haaveenani on joskus hallita edes jonkin verran karjalan kieltä. Isäni aikoo ensi kesänä käydä Suojärvellä katsomassa äitinsä synnyinsijoja. Kiinnostus on siis virinnyt. Enää tarvitaan tekoja.

Aiemmin kaksikielisyyttä on pidetty jopa haittana, ja tämän myötä kielikylpytoimintaakin on vastustettu monenlaisin argumentein. On esimerkiksi vedottu siihen, että lapsi ei voi oppia toista kieltä, jos hän ei vielä hallitse kunnolla äidinkieltään. Myös äidinkielen kehityksen on katsottu viivästyvän, mistä taas voi seurata psyykkisiä ongelmia. Kaiken kaikkiaan koodinvaihtoa, interferenssiä ja lainaamista on pidetty kielteisinä asioina. Myöhemmin tällaiset käsitykset on kumottu, ja kaksikielisyyden hyödyt on nostettu etualalle. Lapsen metakielellinen tietoisuus ja mahdollisesti myös jotkin kognitiiviset taidot kehittyvät kaksi- tai useampikielisillä lapsilla varhain. Lisäksi myöhempi vieraiden kielten omaksuminen helpottuu. Myönnettäköön, että yhtenä vahvana kannustimena laittaa omat lapset kielipesään on se, että olen itse kokenut vieraiden kielten opiskelun äärimmäisen vaikeana. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa lapseni oppivat arvostamaan omaa kotimurrettaan ja samalla suhtautuvat avoimesti myös muiden kielten opiskeluun – tästä jos mistä en-kyllä-ikinä-osaa-puhua-sujuvasti-englantia--asenteella varustettu äiti olisi enemmän kuin mielissään.

Suomi ja karjala ovat läheisiä sukukieliä. Kielipesässä puhuttu livvin kieli toki poikkeaa suomen kielestä, mutta siinä on myös paljon tuttua. Onko näissä kahdessa kielessä vasta kielen kanssa vähän aikaa tekemisissä olleen lapsen näkökulmasta eroa? Onko kielipesäkielen sukulaisuus äidinkielen kanssa etu vai haitta? Se, että lapsi viettäisi päivän ympäristössä, jossa hoitajat puhuvat vain karjalan kieltä, ei kuitenkaan tunnu oikeastaan lainkaan ongelmalta. Työntekijät kuitenkin ymmärtävät suomea, ja lapset saavat puhua suomen kieltä – lapsia ei siis pakoteta puhumaan vierasta kieltä, vaan he saavat omaksua kielen omaan tahtiinsa. Kielipesässä työskentely vaatinee ainakin aluksi hoitajalta normaalia lastenhoitotyötä suurempaa sitoutuneisuutta ja motivoituneisuutta työhönsä. Kielen oppiminen on arjen tekemiseen sidottua, luontevaa ja hyvin konkreettista.

Silti epäröin: onko kielipesä siltikään oikea päivähoitopaikka lapsilleni? Oikeastaan ongelmia on kaksi, ja ne liittyvät molemmat siihen, onko kielipesässä olemisesta lapsille tulevaisuuden kannalta hyötyä. Ensimmäinen ongelmista koskee kotiamme: kuten jo aikaisemmin totesin, kotonamme puhutaan suomea, eikä karjalantaitoisia sukulaisia enää ole. Aktiivisen kielitaidon kehittymisen kannalta olisi tärkeää, että karjalan kieli tulisi mukaan myös kielipesän seinien ulkopuolelle. Tiedän kotipaikkakunnallamme järjestettävän ainakin karjalankielistä muskaritoimintaa. Tunti viikossa tuntuu kuitenkin edelleen vähältä. Tässä voisi olla oiva paikka haastaa muutamia lähisukulaisia kielikursseille. Ainakin isäni taivuttelu on uskoakseni helppoa. Kotikieleksi karjalaa en edes haaveile, mutta voitolta tuntuisi jo se, että kieli saisi edes jonkinlaisen aseman perhepiirissämme. Sitä paitsi asummehan aivan Suomen suurimman siirtolaiskarjalaisten korpeen raivaaman kylän, Rasimäen, tuntumassa. Kenties olisi aika luottaa karjalaiseen vieraanvaraisuuteen ja kolkutella lähiovia – tiedä vaikka sattuisimme löytämään karjalantaitoisen varamummon tai -ukin!

Toinen ongelmakohta koskee aikaa kielipesän jälkeen: kielipesässä tehty työ valuu hukkaan, jos lapsi aloittaa koulunkäynnin tavanomaisessa suomenkielisessä koulussa, jossa karjalalla ei ole minkäänlaista asemaa. Ideaalitilanne olisi, että kielipesälasten olisi mahdollista käydä myös koulunsa karjalan kielellä. Epäilen, että tällaiseen ei ikinä tule löytymään resursseja, puhumattakaan pätevistä opettajista. Vähemmän utopistiselta kuulostaisi se, että kielipesälasten (ja miksei toki muidenkin) olisi mahdollista opiskella karjalan kieltä koulussa valinnaisena kielenä. Pienemmille suunnattua muskaritoimintaakin voisi kehittellä eteenpäin: Ainakin inarinsaamen kielipesälapset ovat viettäneet aikaa kielipesässä myös kouluikäisinä jonkinlaisen iltapäivätoiminnan muodossa. Ja ehkäpä Rasimäen kylästä löytyisi joku karjalan kieltä taitava ohjaaja moponrassauskerhoon. Ellen pahasti erehdy, kerhossa olisi kielestä riippumatta ainakin yksi innokas tuleva konemies. Enkä välttämättä edes pahastuisi kovin paljoa, jos lapsi oppii sujuvasti manaamaan kahdella kielellä.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelua ja toteutusta.

Nurmeksen kielipesän vaiheita:

http://www.radiorex.fi/pages/paikallisuutiset?newsid=22443&PHPSESSID=1bf6960f20faf5ce72a93d2ee64b7c3f

http://blogs.helsinki.fi/t-retki/2010/04/21/nurmeksen-kielipeza/

http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=5140885

Uutisointia Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelusta:

http://yle.fi/uutiset/karjalaisen_kulttuurin_keskusta_suunnitellaan_bomballe_nurmekseen/6523055

http://www.karjalansanomat.ru/uutinen/karjalainen-kulttuurikeskus-nurmekseen

http://www.ylakarjala.fi/uutiset/Kotimaa/4658386

Rasimäen kyläsivut:

http://rasimaki.net/

  • No labels

1 Comment

  1. Anonymous

    Karjalaisen kulttuurin keskuksen meneillään olevassa esiselvityshankkeessa on tuotu esiin myös mahdollisuus opiskella karjalan kieltä valinnaisena kielenä Nurmeksen kouluissa. Se on jatkossa täysin mahdollisuuksien rajoissa. Opettajaongelma lienee suurin raivattava este. Voisiko UEF ehkä järjestää karjalan kielen koulutusta opettajien täydennyskoulutuksena?
    Veli-Matti Hurskainen, yksi selvityshankkeen tekijöistä