Oi voi, miten helposti yhdistämmekään suomen kielen suomen normitettuun yleiskieleen! Viime viikolla puhuttiin luentosalissa kielikontakteista. Eräs opiskelija kuvaili Pohjois-Amerikkaan lähteneiden suomalaissiirtolaisten ja heidän jälkeläistensä vähittäistä kielenvaihtoa ja vertasi siirtolaisten suomea Suomessa käytettyyn ”puhtaaseen suomeen”. Tästä alkoi ajatusleikki: Jos suomelle luotaisiin kirjakieli nyt vuonna 2013, millainen se olisi?

Nykyisen kirjakielen ponnekkainta kehityskautta olivat vuosikymmenet 1820-luvulta 1870-luvulle. Ajanjakson erona edellisiin vuosisatoihin oli, että nyt haluttiin tietoisesti tehdä suomesta kaikille yhteiskunnan aloille soveltuva tieteen, taiteen ja sivistyksen kieli. Tähän mennessähän suomeksi kun oli laadittu pääasiassa erilaisten uskonkappaleiden käännöksiä. Kirjoitettu suomi oli perustunut pitkälti länsimurteisiin. Käytännössä se taisi kuitenkin olla varsin etäällä kaikista puhutuista varieteeteista, koska latinan-, saksan- ja ruotsinkieliset lähtötekstit paistoivat käännöksistä läpi. 1800-luvun edetessä selvästi lainaa olevia rakenteita alettiin karsia. Tilalle etsittiin ilmaisuvoimaisia sanoja ja lauserakenteita puhutusta kielestä. Myös sananmuodostuksen rajoja koeteltiin.

Yhteisymmärryksen syntyminen siitä, mihin suuntaan kirjakieltä tulisi kehittää, vei aikansa. 1800-luvun henkeen kuului, että keskustelua käytiin sanomalehdissä. Mielipidekirjoitusten ohella soveliaimmaksi katsomaansa murretta saattoi tehdä tunnetuksi omalla kielenkäytöllä. Yksi nokkela keino esitellä omia näkemyksiään aikana, jolloin suomen kielen oppikirjoista oli huutava pula, oli julkaista oma kieli- tai lauseoppi, Näin menetteli mm. itämurteiden kannattaja von Becker, joka sisällytti esitteli kieliopissaan (1824) itämurteisia ilmaisuja, sekä länsimurteiden kannattaja Renvall, joka jo kielioppinsa (1840) nimessä julisti tukeutuvansa kuvauksessa puhtaisiin Länsi-Suomen murteisiin (Finsk Språklära, Enligt den rena Vest-Finska i Bokspråk vanligen Dialecten). Gottlund hämmensi osaltaan soppaa kehottamalla jokaista kirjoittamaan niin kuin puhuu.

Puoli vuosisataa kestäneen puhdikkaan kehittelykauden jälkeen päädyttiin kompromissiin eli kirjoitettuun kielimuotoon, joka sisälsi aineksia sekä länsi- että itämurteista. Sovittelija pidetään yleisesti Lönnrotia, jolla oli Kalevalan kokoajana erityistä auktoriteettia. Vaikka ratkaisua voidaan pitää monin tavoin onnistuneena, monet yksittäiset esimerkit osoittavat, että kieli elää omaa elämäänsä kielenhuoltajien suosituksista huolimatta. Viimeisin esimerkki tästä lienee suositus halti(j)a-uskomusolennon kirjoitusasusta.

Murrekartta on muuttunut 1800-luvulta paljon. Maantieteellisen sijainnin sijaan entistä tärkeämpi puhetapaa määrittävä tekijä on nyt sosiaalinen ryhmä, johon puhuja haluaa identifioitua. Eri ikä- ja ammattiryhmillä, kaveriporukoilla, perheillä ja harrastusseuroilla voi olla oma tapansa puhu. Vaihtelua lisäävät myös vieraat kielet, joilla ei enää tarkoiteta automaattisesti vain naapurikieliä ja englantia. Uusi yhteinen kirjakieli pitäisi siis perustaa aivan toisenlaiselle murrepohjalle kuin 1800-luvun versio.

Aloitetaan sanastosta. Ensinnäkin päivitettyyn kirjakieleen voitaisiin hyväksyä koko joukko jo käytössä olevia, erilaisilla slangijohtimilla johdettuja sanoja kuten fiftari, fiilis, morkkis, pissis, huoltsikka, häikkä, respa, deeku, meitsi ja myrtsi. Tietysti mukana olisi myös sellaisia vakiintuneita lyhennesanoja kuin lol ja kvg. Huolitelluimmassakin tekstissä myösgoogletettaisiin, twiitattaisiin ja skypetettäisiin. Erilaisten hymiöidin ja #-merkin käyttö todennäköisesti jakaisivat enemmän mielipiteitä.

Yksi käyttöalaansa huomattavasti lisäävistä sanoista olisi se. Uusi kirjakieli hyväksyisi niin määräisen artikkelin se (Se tunne kun…), kuin se-pronominin henkilöviitteisen käytönkin (Se kerto mulle, että…). Kielenhuollon olisi varmaankin aika lopettaa myös pyristely ilmaisukeinoja me mennään ja alkaa tekemään vastaan. Molemmillahan on vanhaa murteista käyttöä, ja nykykielessäkin ne voivat suosituksista huolimatta pulskasti. Lisäksi uuden kieliopin pronominiosiossa esiteltäisiin viittaussuhteiltaan avoin sekä tämä-pronominin itsenäinen käyttö sellaisissa ilmauksissa kuin Tämä [sijoitus] merkitsee paljon.

Blogi- ja sanomalehtiteksteistä voitaisiin napata monia käyttökelpoisia ilmaisuja. Esimerkiksi syytä ilmaiseva koska-lause, joka ei sisällä predikaattiverbiä, näyttää jo vakiintuneen ainakin tiettyihin tekstilajeihin: Kaikki nimittäin kohkaavat äitiyden luonnistuvan naiselta kuin naiselta, koska geenit ja hormonit ja luonto (HS 23.10.2013). Predikaatittomista lauseista keskusteltaisiin laajemminkin. Mitähän mieltä oltaisiin esim. bloggaajien ja kolumnistien tavasta esitellä itsensä tähän tapaan: Kolmekymppinen virka-aikoihin toimisto-orjuutettu keskitason excelöijä, salaa maailmanvalloituksesta ja täytelakuista haaveileva tyttönainen (ite puin -blogi 30.10.2013)? Kieltosanaton kielto (Mä nyt noinkaan sanois) luultavasti löytäisi kannattajia.

Oman ryhmänsä muodostavat maahanmuuttajien kielistä omaksutut lainasanat ja ilmaukset. Arabiankielisen ilmauksen wallahi ’vannon Allahin kautta’ on uutisoitu leviävän jo suomalaisenakin käännöksenä mä vannon merkityksessä ’todella, oikeasti’ (HS 13.10.2012). Vaikka kielentutkijoille Suomi on ehkä aina ollutkin monikielinen ja monimuotoinen, viime vuosikymmenien maahanmuutto on tuonut eri kielet osaksi entistä useamman koulu- ja työpäiviä.

Vähän ehkä jännittää vokalisoinnun puolesta. Sovittaisiinkohan, että on ihan okei kirjoittaa myös iska ja ma? Entäs sitten ooksa ~ ooksä? Katsottaisiinko kliittistyneet persoonapronominit kirjakieleen sopiviksi? Erikseen pitäisi tietysti puntaroida oululainen variantti (Ookkonää Oulusta) japostpositiosyntyisen kaa:n käyttö (munkaavai mun kaa).

Ihan kaikkea ei tietenkään päivitettyynkään kirjakieleen hyväksyttäisi. Omalla esimerkilläni yritän sinnikkäästi lisätä ketä-nominatiivin näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Yleensä vastaanotto on ehdottoman torjuva.

Nykyisen normitetun kirjakielen kehitysvaiheita mieleen palautellessaan kirjoittaja käytti apuna Virtuaalista vanhaa kirjasuomea, joka löytyy osoitteesta www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/5_1800/index.html.

Anglisti Ahvenanmaalla

Mikäpä olisikaan parempi Crossling-blogiaihe, kuin kesäinen muistelo lingvistin juhannusmatkasta (lähes) ulkomaille, ei sentään Teiskoon niin kuin meillä Tampereen suunnassa sanotaan, vaan Ahvenanmaalle. Siis kotimaan rajojen sisällähän vielä toki ollaan, mutta mistäpä sen huomaa? Lipusta – ei, valuutasta – juu euro käytössä täälläkin, juhannusperinteistä – eihän me mantereella tanssahdella juhannussalon ympärillä vaan tuijotamme haltioituneina kokkoa, vai kielestä – sehän kuulostaa ruotsilta. Ihan sellainen tunne kuin olisi ulkomailla ja sehän riittää kesälomamaisen tunnelman luomiseksi.

Vieraallakin kielellä voi yrittää kommunikoida näillä saarilla, esimerkiksi suomeksi. Sekin toimii vaikka minulle on väitetty ja olen ties-mistä-keskustelupalstoilta lukenut, että Ahvenanmaalla on turha yrittää puhua paikallisille suomea. Itselläni on toistaiseksi ainoastaan positiivisia kokemuksia suomenkielen käytöstä. Minä voisin toki käyttää toista kotimaistani – josta muuten koin lievää ylemmyyden tunnetta kaikkien suomalaisten puolesta niin kauan kunnes tajusin, että kaksi/monikielisyys on maailmalla paljon yleisempää kuin mitä minulle muinaisina aikoina kerrottiin peruskoulussa. Siellä pieniin päihimme taottiin, että Suomi on kaksikielinen maa (saamesta ei mainittu juuri mitään, enkä ennen aikuisikää kohdannut ainoatakaan ruotsia puhuvaa suomalaista). Mutta ahvenanmaalaiset eivät olekaan kaksikielisiä kuten me mannersuomalaiset, ainoa virallinen kieli saarilla on ruotsi. Mutta miten oolantilaisilta taipuu lingua franca englanti – sitä minun anglistina on testattava. Tämä on siis täysin epätieteellinen empiirinen koe ja se etenee suoraviivaisesti niin, että puhun kaikille kohtaamilleni ihmisille vain ja ainoastaan englantia ja yritän vieläpä olla mahdollisimman kohtelias alkurepliikissäni ”Sorry, my Swedish is not very good./ Sorry, I don’t speak Swedish.” En kajauta ilmoille suomeksi ”M-I-T-Ä?”, kuten suomalainen herra Uffe på berget -kahvilassa, kun tarjoilija tuli hänen pöytäänsä selvittelemään epäselvyyksiä ruokatilauksessa. Äänensävystä päätellen joidenkin suomalaisten mielestä Ahvenanmaalla tulisi pärjätä suomeksi.

Aloitan kokeeni. Tilanteestaan täydellisen tietämättömät koekaniinini ovat lähes kaikki eri palvelualan työntekijöitä. Ja heitä kaikkia yhdistää yksi asia: englanniksi asiat hoituvat ja vieläpä erittäin ystävällisesti ja monisanaisesti. Tämä ei tietenkään ole yllätys, onhan nykypäivän oletus, että kaikki puhuvat englantia, vaikka eihän asia tietenkään näin ole. Käykääpä vaikka Saksan maaseudulla kokeilemassa tai Italian tunnetuissakin turistikohteissa… Toisessa lingua franca -englannin ääripäässä saatetaan liikkua niinkin anglofoonissa ympäristössä kuin kalifornialaisessa McDonaldsissa kun amerikkalainen hampurilaismyyjä ja lontoolainen asiakas tarvitsevat suomalaisen tulkin jotta selvitään hampurilaisaterian tilauksesta.

Mistä tämä kimmoke testata lingua franca -englantia juuri keskikesän alla? Osallistuin 10.- 12.6.2013 Helsingissä GlobE-konsortion järjestämään Changing English: Variation and Change -konferenssiin, joka toi yhteen englanninkielen variaation, L2-käytön ja lingua franca -englannin tutkijat. Tästä olin aikeissa kirjoittaa blogikirjoitelmani, mutta konferenssi olikin niin inspiroiva, että päätin kuivakan konferenssiesittelyn sijasta siirtyä suoraan käytäntöön ja raportoida siitä :)

Sisäinen anglistini saa kaupunkiajelulla Maarianhaminassa hysteerisen kohtauksen. Varoituskolmion sisällä on pitkulainen tanko ja alla tarkennuksena teksti: ”Fart hinder”. Olihan pannukakussa laktoositonta maitoa??

http://kirlah-kielet.blogspot.fi/2011/05/ulkomailla-kotimaassa.html

http://en.wikipedia.org/wiki/%C3%85l%C3%A4nningens_s%C3%A5ng

Istun junassa paluumatkalla Helsingistä ja mietiskelen kaikenlaista kieleen, historiaan, kielitieteeseen ja tieteeseen liittyvää. Esimerkiksi sitä, mitä merkityksiä Tehtaankadulla käymiseen liittyi Neuvostoliiton aikaan ja missä kulkee se ikäraja, jota nuoremmille ilmaukseen eri liity erityismerkitystä. Tänään minä kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Tehtaankadulla, mutta omassa sisäisessä sanastossani Tehtaankadulla käyminen tarkoittaa nyt hienoja näkymiä Helsingin kattojen yllä, mielenkiintoisia esitelmiä, viisaita ihmisiä ja mielenkiintoista keskustelua. Osallistuin nimittäin CROSSLING-hankkeemme rahoittajan, Koneen Säätiön järjestämään tutkijatapaamiseen.

Tapaamisen ohjelmassa oli ensin BEDLAN-hankkeen (Kielten eriytyminen biologisen lajiutumisen näkökulmasta, 2009 – 2012) tulosten esittely. Tässä kielitieteilijöiden ja biologien yhteishankkeessa on sovellettu evoluutiobiologian laskennallisia analyysimenetelmiä kielten ja murteiden eriytymiseen, kohteena suomalais-ugrilaiset kielet ja suomen murteet. Oli kiehtovaa nähdä, millaisia tuloksia kielitieteen ja biologian tutkijat olivat saaneet, ja värilliset puukuviot ja kartat näyttivät vakuuttavilta. Mutta silti kaikkien mielenkiintoisinta oli kuulla tieteidenvälisen yhteistyön käytännön haasteista kuten siitä, että vaati aikaa ja tahtoa löytää yhteinen ”kieli” ja saada tieteenalojen edustajat ymmärtämään toistensa käsitteitä.

Sen jälkeen oli vuorossa kavalkadi vuonna 2013 toimintansa aloittavia, Koneen Säätiön Kieliohjelmasta rahoitettavia hankkeita. Oli itämerensuomalaisten kielten ja kieliyhteisöjen seurantaa, kieliteknologian hyödyntämistä suomalais-ugrilaisilla kielillä kirjoitettujen internet-sivujen etsimisessä sekä kognitiivista kielioppia suomessa, virossa ja unkarissa. Tilaisuuden päätti yhteinen keskustelu siitä, minkä alan tutkijoiden kanssa kaivattaisiin yhteistyötä ja miten Koneen Säätiö mahdollisesti voisi auttaa tässä. Yleisesti todettiin, että verkostoituminen on tärkeää ja että verkostoitua voi monella tavalla: voi järjestää seminaarin ja kutsua sinne tiettyjä ihmisiä tai tiettyjen tieteenalojen edustajia, mutta uusia ajatuksia ja virikkeitä saattaa löytyä vielä enemmän siitä, että tapaa ennalta tuntemattomia tutkijoita. CROSSLINGin parissa olemme kokeneet molempia, ja ylipäätään verkostoituminen ja keskustelu on havaittu sekä mieltä virkistäväksi että tieteellisesti inspiroivaksi.

Lopuksi eräs BEDLAN-hankkeen jäsen kiitti Koneen Säätiötä siitä, että se oli uskaltautunut antamaan ”riskirahoituksen” hankkeelle, joka oli hakuvaiheessa niin alkutekijöissään, ettei sillä olisi ollut mahdollisuuksia esimerkiksi Akatemian rahoitushaussa. Väistämättä tuli mieleeni, että CROSSLINGin tilanne on ollut aivan samanlainen. Koneen Säätiöltä hakemamme rahallinen tuki ei ole ollut euromääräisesti suuri, mutta se on tehnyt mahdolliseksi säännölliset tapaamiset, matkat erilaisiin konferensseihin, vieraiden kutsumiseen Joensuuhun ja oman konferenssin järjestämiseen. CROSSLING on nyt ollut olemassa kaksi vuotta ja saanut rahoitusta puolitoista vuotta, ja sinä aikana verkostomme on ottanut suuria harppauksia eteenpäin ja osoittanut toiminnallaan, että kaksi vuotta sitten kun aivoriihessä synnyttämämme ideanpoikaset ovat saaneet kasvaa rauhassa, ne ovat kehittyneet ja lentävät kohta korkealle – kattojen ylle.

Näiden mietteiden kera toivotan hyvää ja rentouttavaa kesää kaikille crosslingvisteille! Lomien jälkeen palaamme asiaan erinäisten julkaisuprojektien ja syksyn toimintasuunnitelman kanssa.



 


ISLE (International Society for the Linguistics of English) Spring School: Englishes in a Multilingual World: New Dynamics of Variation, Contact and Change. Freiburg, 15--19.4.2013.

http://www.isle-linguistics.org/spring_school/

Crossling oli jälleen kerran hyvin edustettuna ISLE:n järjestämässä kevätkoulussa Freiburgissa, Saksassa. Lisäkseni tapahtumaan osallistuivat Sanna Hillberg ja Heli Paulasto. Kevätkoulu oli ensimmäinen ISLE:n järjestämä jatko-opiskelijoille ja aloitteleville post-doc tutkijoille suunnattu viikon mittainen tapahtuma, johon oli kutsuttu plenaariluennoitsijoiksi alan johtavia nimiä (Christian Mair, Paul Kerswill, Lisa Lim, Raj Mesthrie, Devyani Sharma, Bernd Kortmann, Martin Hilpert, Suzanne Hilgendorff ja Ulrike Gut), ja jossa meillä maan matosilla oli tilaisuus esitellä tutkimustamme ja saada kommentteja asiantuntijoilta. Kevätkoulu oli loistavasti organisoitu tapahtuma, jossa oli hyvä ja kannustava yhteishenki. Yhtenä kevätkoulun huippukohtana mainittakoon vaellusretki Freiburgin keväiseen luontoon, joka tarjosi mukavan hengähdystauon intensiivisen akateemisen ohjelman keskellä (vinkkinä tulevien konferenssien järjestäjille!). 

Kevätkoulun sisällöllisenä tavoitteena oli tuoda yhteen englannin kielen eri varieteettien tutkijoita ja tarkastella englannin kielen leviämistä ja eri leviämiskanavia ympäri maailman. Maailmanenglantien tutkimus on perinteisesti keskittynyt kuvamaan jälkikoloniaalisissa konteksteissa syntyneitä uusia varieteetteja. Englannin maailmanlaajuinen leviäminen on kuitenkin tänä päivänä paljon monimuotoisempaa ja tapahtuu monien eri väylien kautta, joihin lukeutuvat mm. maahanmuutto, viihdeteollisuus, uudet mediat ja muut globalisaation mukanaan tuomat kontekstit. Maat, joissa englanti on paljon käytetty vieras kieli (kuten Suomi ja monet muut Euroopan maat) ovat aiemmin jääneet tämän tarkastelun ulkopuolelle, mutta viimeaikainen tutkimus on alkanut nostaa näitä perinteisesti oppijanenglantina kuvattuja kielimuotoja maailmanenglantien tutkimuksen agendalle (ks. esim. Mukherjee & Hundt 2011). Tämä koko kirjo näkyikin mukavasti kevätkoulun ohjelmassa (http://www.isle-linguistics.org/spring_school/ProgrammeOverview08-04.pdf).

Useammassa kevätkoulun esitelmässä nousi myös esille englannin kielen muuttunut rooli monissa maissa, joka haastaa maailmanenglantien tutkimuksen aiemmat teoriat ja mallit. Esimerkkinä tästä on Kachrun (1992) kuuluisa kehämalli, jossa englannin kielen leviäminen, käyttö ja asema eri maissa hahmotetaan kolmen kehän kautta: sisäkehään kuuluvat maat joissa englanti on äidinkieli (esim. Iso-Britannia, Yhdysvallat), ulkokehä kattaa maat joissa englanti on toinen kieli (esim. Intia, Kenia, Jamaika) ja laajeneva kehä viittaa maihin joissa englantia opiskellaan ja käytetään tärkeänä vieraana kielenä (lähes koko muu maailma). Englannin kielen leviäminen globaalina lingua francana ja uudet leviämiskanavat ovat kuitenkin johtaneet näiden rajojen hämärtymiseen. Maissa, joissa englanti on perinteisesti ollut toisen kielen asemassa, kieltä on alettu oppia ja puhua äidinkielenä (esimerkkinä tästä mainitaan usein Singapore). Vastaavasti monissa pohjois-Euroopan maissa englannin asemaa ei voi enää kuvata vieraana kielenä, vaan se on saanut tai on saamassa jalansijaa toisena kielenä (ks. esim. Leppänen ym. 2008 Suomen tilanteesta, Edwards 2010 Hollannin tilanteesta). Perinteinen jaottelu äidinkieli/toinen kieli/vieras kieli ei ole riittävä kuvaamaan englannin kielen asemaa monessa maassa, vaan useat tutkijat ovatkin ehdottaneet että tämä kolmijako pitäisi paremminkin nähdä jatkumona (ks. esim. Hundt & Mukherjee 2011).

Kevätkoulun aikana useassa keskustelussa nousi esille meitä crosslingvistejä kiinnostavia teemoja: globalisoituneen maailman monimuotoisten kielikontaktien ymmärtäminen vaatii eri kielten ja eri alojen tutkimusten yhdistämistä. On selvää, etteivät nykymaailman kielikontaktit rajoitu eri kielten puhujien maantieteellisiin kontakteihin, joita kontaktilingvistiikka on perinteisesti tarkastellut. Kielikontaktien väylinä voivat toimia mm. verkon keskustelupalstat, tietokonepelit, elokuvateollisuus, mainonta, sekä tietenkin Crosslingin edustamat vieraiden kielten oppiminen ja kääntäminen. Kevätkoulussa puhuttiin myös englanti maailmankielenä --tutkimuksen yhdistämisestä muiden maailmankielien tutkimukseen (esim. espanja). Aika näyttää, onko tiedeyhteisö tähän valmis, mutta näistä teemoista taatusti viriää keskustelua virkeän tutkimusverkostomme joukossa.

Lea Meriläinen

(allekirjoittanut viettää koko huhtikuun Freiburgissa keskittyen tutkimukseen ja nauttien keväisistä säistä)

Viitteet:

Edwards, A. (2010) ”Dutch English: tolerable, taboo or about time too?”. English Today, 26 (1), 19-25.

Hundt, M. & Mukherjee, J. (2011) ”New Englishes and learner Englishes – quo vadis?. In Mukherjee, J. & Hundt, M. (eds.) Exploring Second-language Varieties of English and Learner Englishes: Bridging the Paradigm Gap. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins, 209-217.

Kachru, B. B. (1992) The Other Tongue. English Across Cultures. Second Edition. Urbana, IL: University of Illinois Press.

Leppänen, S., Nikula, T. & Kääntä, L. (eds.) (2008) Kolmas kotimainen: Lähikuvia englannin käytöstä Suomessa. Tietolipas 224. Helsinki: SKS.

Mukherjee, J. & Hundt, M. (eds.) (2011) Exploring Second-language Varieties of English and Learner Englishes: Bridging the Paradigm Gap. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins.

Helsingin kaupunginteatterissa menee parhaillaan Metsäperkele-niminen näytelmä. Se kertoo Mäntän teollisuusyhteisön perustajan G. A. Serlachiuksen (1830-1901) elämästä ja taustoittaa suomalaisen puunjalostusteollisuuden syntyä ja kansainvälistymistä mänttäläisestä näkökulmasta. Näytelmän alussa kerrotaan G. A.:n lähtökohdista. Hän oli lähtöisin Pohjois-Karjalan Ilomantsista. HETKINEN! Mitä? Ilomantsista? Miten tuonniminen teollisuuspatruuna voi olla lähtöisin Ilomantsista. Päätin ottaa selvää.

G. A. Serlachiuksen juurten mainitaan olevan Skotlannissa, ja esi-isäksi oletetaan Daniel Williamsson (ortografia vaihtelee) niminen palkkasoturi, joka keräsi kruunulle veroja ja tulleja Uudellamaalla. Hän asettui Pernajaan Särkilahdelle, jossa hän vaurastui mm. edullisen naimakaupan myötä. Hänen poikansa Johan Danielsson eli myös Särkilahdella, ja tämän pojista puolestaan vanhemmat päättivät kouluttaa pappeja. Papiksi valmistunut Petrus-poika päätti ottaa itselleen uuden latinalta kuulostavan sukunimen, jonka hän muodosti Särkilahdesta: näin syntyi Serlachius. Petrus Serlachiuksesta tuli Pernajan kirkkoherra ja hän oli siis G. A.:n isoisän isoisä.

Petrus Serlachiuksen pojasta Gustafista tuli kersantti ja särkilahtelainen maanviljelijä. Hän poikansa Gabriel (G.A.:n isoisä) taas oli Loviisan kaupungin kassanhoitaja ja laivahankkeiden osakas. Gabrielin poika Gustaf, G. A.:n isä, syntyi ja varttui Särkilahdella, mutta lähti maailmalle, kun suvun suurtila jäi perinnönjaossa langolle. Gustaf muutti Euraan ja opetteli Kauttuan rautaruukilla kirjanpitoa. Sieltä hän taas pestautui Kuopioon kirjuriksi lääninhallitukseen. Ruotsinkielinen vaimo Sofia löytyi Leppävirralta Kuopion naapuripitäjästä. Vuonna 1826 Gustaf muutti vaimoineen Ilomantsiin, työskenteli siellä nimismiehenä ja osti sieltä Kotimäki-nimisen maatilan, jossa G. A. syntyi 1830.

Ilomantsista G. A. ei suinkaan suoraan siirtynyt Mänttään. Hän kävi koulua 16-vuotiaaksi Kuopiossa ja hakeutui sieltä apteekkarin oppiin Mikkeliin. Apteekkiura jatkui Helsingissä, josta G. A. hakeutui Pietariin töihin. Tämä yritys oli epäonninen, ja hän palasi sieltä jo muutaman viikon jälkeen siirtyäkseen töihin apteekkiin Poriin. Porista tie vei Turkuun ja sieltä myöhemmin Tampereelle, jonka jälkeen vuorossa oli viimeinen etappi, Mänttä.

G. A. Serlachiuksen elämäkertaa voi lukea kirjana muuttuvasta monikielisyydestä. Se muistuttaa menneestä monikielisyydestä suomalaisessa kulttuurissa, jota esiintyi tavoittamattomilla korpiseuduillakin kuten 1800-luvun Ilomantsissa.

(Lähde: Teemu Keskisarja 2011: Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen ellämä ja afäärit. Helsinki: Siltala.)

- Leena Kolehmainen

Laura Piironen

lpiirone@student.uef.fi

Karjalan kielestä tuli vuonna 2009 Suomen virallinen vähemmistökieli. Virallistamisen aikoihin kieltä puhui arviolta 5000 suomalaista, passiivinen kielitaito oli noin 15000 suomalaisella. Venäjällä karjalaa puhuvia on enemmän. Karjalan kielelle on siis pitkän paitsiossaolemisen jälkeen annettu tilaa kehittyä.

Olen kuluvan kevään aikana seurannut mielenkiinnolla uutisointia Nurmekseen suunnitteilla olevasta Karjalaisen kulttuurin keskuksesta. Perheemme (vanhemmat, reilun vuoden ikäinen poika ja kesällä saapuva pikkusisarus) kannalta mielenkiintoisimpana näyttäytyy kielipesä, alle kouluikäisten lasten päivähoitopaikka, jossa uhanalainen vähemmistökieli pyritään siirtämään lapsille. Puhutaanko kotonamme karjalaa? Ehei. Puhuttiinko lapsuudenkodissani karjalaa? Ei. Tosin isäni puheesta tarkkakorvainen saattaa erottaa muutamia vallitsevasta yläkarjalaisesta puheenparresta poikkeavia piirteitä, kuten reikä-sanan edustumisen muodossa reika : reikoo (reikä : reikää). Isoäitini muistan puhuneen lapsen näkökulmasta vähän hassusti. Ja isoäidin äiti… käsittämätön. Karjalaa! Pieni osa juuriani, ja vielä pienempi osa lasteni juuria on Suojärvellä Karatsalmen kylässä.

Kielipesätoiminta aloitettiin Nurmeksessa vuonna 2009. Samalla se on myös Suomen ensimmäinen karjalankielinen, livvinkielinen kielipesä. Livvi on varsinaiskarjalan ja lyydin ohella yksi kolmesta karjalan päämurteesta, ja sitä on puhuttu Suomen Raja-Karjalassa Salmin pitäjässä ja Suojärven Hyrsylässä. Livviä puhutaan edelleen Venäjän puolella Etelä-Aunuksessa. Jatkossa puhuessani karjalan kielestä tarkoitan useimmiten kielipesän kieltä, livviä.

Kielipesätoiminta on välillä ollut Nurmeksessa vaakalaudalla, koska karjalantaitoisen työntekijän löytäminen on ollut vaikeaa. Kevään uutisointi on kuitenkin sävyltään toiveikasta: Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelua koskevissa lehtiartikkeleissa on mainintoja muun muassa ryhmäperhepäivähoitoon soveltuvan perheasunnon rakentamisesta. Lupaavat tulevaisuudenkuvat innoittavat minut pohtimaan, olisiko ajankohdan ollessa sopiva aika tehdä oma, pieni muttei aivan täysin mitätön kielipoliittinen teko ja laittaa lapset tavallisesta poikkeavaan päivähoitoon, kielipesään.

Kielipesien toiminta perustuu samoihin lähtökohtiin kuin kielikylpyjen: lapsella on luontainen kyky omaksua kieltä nopeasti. Kielikylvystä poiketen kielipesälapsilla on kuitenkin sukujuurtensa ja kulttuurin kautta suhde opetettavaan kieleen. Kaiketi perheemme juuri ja juuri täyttää nämä ehdot. Oma kiinnostukseni karjalan kieleen ja kulttuuriin on herännyt ennen kaikkea opintojeni myötä: teen parhaillaan väitöskirjaa rajakarjalaismurteiden sivulauseista, ja haaveenani on joskus hallita edes jonkin verran karjalan kieltä. Isäni aikoo ensi kesänä käydä Suojärvellä katsomassa äitinsä synnyinsijoja. Kiinnostus on siis virinnyt. Enää tarvitaan tekoja.

Aiemmin kaksikielisyyttä on pidetty jopa haittana, ja tämän myötä kielikylpytoimintaakin on vastustettu monenlaisin argumentein. On esimerkiksi vedottu siihen, että lapsi ei voi oppia toista kieltä, jos hän ei vielä hallitse kunnolla äidinkieltään. Myös äidinkielen kehityksen on katsottu viivästyvän, mistä taas voi seurata psyykkisiä ongelmia. Kaiken kaikkiaan koodinvaihtoa, interferenssiä ja lainaamista on pidetty kielteisinä asioina. Myöhemmin tällaiset käsitykset on kumottu, ja kaksikielisyyden hyödyt on nostettu etualalle. Lapsen metakielellinen tietoisuus ja mahdollisesti myös jotkin kognitiiviset taidot kehittyvät kaksi- tai useampikielisillä lapsilla varhain. Lisäksi myöhempi vieraiden kielten omaksuminen helpottuu. Myönnettäköön, että yhtenä vahvana kannustimena laittaa omat lapset kielipesään on se, että olen itse kokenut vieraiden kielten opiskelun äärimmäisen vaikeana. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa lapseni oppivat arvostamaan omaa kotimurrettaan ja samalla suhtautuvat avoimesti myös muiden kielten opiskeluun – tästä jos mistä en-kyllä-ikinä-osaa-puhua-sujuvasti-englantia--asenteella varustettu äiti olisi enemmän kuin mielissään.

Suomi ja karjala ovat läheisiä sukukieliä. Kielipesässä puhuttu livvin kieli toki poikkeaa suomen kielestä, mutta siinä on myös paljon tuttua. Onko näissä kahdessa kielessä vasta kielen kanssa vähän aikaa tekemisissä olleen lapsen näkökulmasta eroa? Onko kielipesäkielen sukulaisuus äidinkielen kanssa etu vai haitta? Se, että lapsi viettäisi päivän ympäristössä, jossa hoitajat puhuvat vain karjalan kieltä, ei kuitenkaan tunnu oikeastaan lainkaan ongelmalta. Työntekijät kuitenkin ymmärtävät suomea, ja lapset saavat puhua suomen kieltä – lapsia ei siis pakoteta puhumaan vierasta kieltä, vaan he saavat omaksua kielen omaan tahtiinsa. Kielipesässä työskentely vaatinee ainakin aluksi hoitajalta normaalia lastenhoitotyötä suurempaa sitoutuneisuutta ja motivoituneisuutta työhönsä. Kielen oppiminen on arjen tekemiseen sidottua, luontevaa ja hyvin konkreettista.

Silti epäröin: onko kielipesä siltikään oikea päivähoitopaikka lapsilleni? Oikeastaan ongelmia on kaksi, ja ne liittyvät molemmat siihen, onko kielipesässä olemisesta lapsille tulevaisuuden kannalta hyötyä. Ensimmäinen ongelmista koskee kotiamme: kuten jo aikaisemmin totesin, kotonamme puhutaan suomea, eikä karjalantaitoisia sukulaisia enää ole. Aktiivisen kielitaidon kehittymisen kannalta olisi tärkeää, että karjalan kieli tulisi mukaan myös kielipesän seinien ulkopuolelle. Tiedän kotipaikkakunnallamme järjestettävän ainakin karjalankielistä muskaritoimintaa. Tunti viikossa tuntuu kuitenkin edelleen vähältä. Tässä voisi olla oiva paikka haastaa muutamia lähisukulaisia kielikursseille. Ainakin isäni taivuttelu on uskoakseni helppoa. Kotikieleksi karjalaa en edes haaveile, mutta voitolta tuntuisi jo se, että kieli saisi edes jonkinlaisen aseman perhepiirissämme. Sitä paitsi asummehan aivan Suomen suurimman siirtolaiskarjalaisten korpeen raivaaman kylän, Rasimäen, tuntumassa. Kenties olisi aika luottaa karjalaiseen vieraanvaraisuuteen ja kolkutella lähiovia – tiedä vaikka sattuisimme löytämään karjalantaitoisen varamummon tai -ukin!

Toinen ongelmakohta koskee aikaa kielipesän jälkeen: kielipesässä tehty työ valuu hukkaan, jos lapsi aloittaa koulunkäynnin tavanomaisessa suomenkielisessä koulussa, jossa karjalalla ei ole minkäänlaista asemaa. Ideaalitilanne olisi, että kielipesälasten olisi mahdollista käydä myös koulunsa karjalan kielellä. Epäilen, että tällaiseen ei ikinä tule löytymään resursseja, puhumattakaan pätevistä opettajista. Vähemmän utopistiselta kuulostaisi se, että kielipesälasten (ja miksei toki muidenkin) olisi mahdollista opiskella karjalan kieltä koulussa valinnaisena kielenä. Pienemmille suunnattua muskaritoimintaakin voisi kehittellä eteenpäin: Ainakin inarinsaamen kielipesälapset ovat viettäneet aikaa kielipesässä myös kouluikäisinä jonkinlaisen iltapäivätoiminnan muodossa. Ja ehkäpä Rasimäen kylästä löytyisi joku karjalan kieltä taitava ohjaaja moponrassauskerhoon. Ellen pahasti erehdy, kerhossa olisi kielestä riippumatta ainakin yksi innokas tuleva konemies. Enkä välttämättä edes pahastuisi kovin paljoa, jos lapsi oppii sujuvasti manaamaan kahdella kielellä.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelua ja toteutusta.

Nurmeksen kielipesän vaiheita:

http://www.radiorex.fi/pages/paikallisuutiset?newsid=22443&PHPSESSID=1bf6960f20faf5ce72a93d2ee64b7c3f

http://blogs.helsinki.fi/t-retki/2010/04/21/nurmeksen-kielipeza/

http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=5140885

Uutisointia Karjalaisen kulttuurin keskuksen suunnittelusta:

http://yle.fi/uutiset/karjalaisen_kulttuurin_keskusta_suunnitellaan_bomballe_nurmekseen/6523055

http://www.karjalansanomat.ru/uutinen/karjalainen-kulttuurikeskus-nurmekseen

http://www.ylakarjala.fi/uutiset/Kotimaa/4658386

Rasimäen kyläsivut:

http://rasimaki.net/

Matkailu avartaa

Pirkon matkakertomus

Erasmus-vaihto Tallinnaan tuli kuin tilauksesta. Kaikki työt tökkivät aika pahasti. Ainoa ikävä puoli  oli se, että häikäilemättömästi jouduin (!) samalla eroon kaikista CROSSLING-konferenssin järjestelyistä. Syyllisyys painoi raskaana…

Taksikyyti illansuussa kohti Villa Poskaa osoittautui haasteelliseksi. Luulin tulleeni vähintään Hong Kongiin, sillä kadut olivat aivan tukossa. Eikä todellakaan mikään Narva maantee vaan pienet pimeät kujaset. Päästyäni vihdoin perille ja lähes unten maille havahduin hirveään jyskeeseen. Surin pontevasti potentiaalisen sodan tai maailmanlopun kohtaamista kaukana kotomaasta. Seuraavana päivänä ruuhkan ja paukkeen syy paljastui: Kadriorgissa juhlittiin kiinalaista uutta vuotta ilotulituksin, ja Villa Poska osuu somasti lähinurkille. Selvittämättä jäi, onko Virossa niin paljon kiinalaisia että juhlijoita riittää. Autojen paljoudesta päätellen myös natiiveja saattoi asia kovin kiinnostaa.

Villa Poska taitaa olla monien vaihto-opettajien majapaikka, koska se sijaitsee todella lähellä yliopistoa. Sitä hoitavat palkatta vapaaehtoiset rouvat, ja huoneiden vuokraamisesta saatavilla tuloilla tuetaan ikäihmisten päiväkotia, joka sijaitsee samalla tontilla. Yksikään aamiainen ei muistuttanut Suomen hotellien ’kalkkuna- ja kinkkuleikettä sekä paria sorttia juustoa’ -vakiota, vaan joka aamu hemmoteltiin jollain uudella vaihtoehdolla. Kohtasin kaurapuuron, johon suhteeni on pitkään ollut etäinen ja kielteisten tunteiden sävyttämä. Uusia treffejä en vieläkään suunnittele, mutta muut puurotarjokkaat olivat makoisia.

Olin siis Tallinnassa lähinnä opettamassa, joskin paikalliset, ylen herkulliset ja isokokoiset leivokset jättivät minuun jälkensä. Mitä opetin upouudessa ja tyylikkäässä rakennuksessa? Kulttuurienvälistä viestintää ja suomalaisuutta kohdekulttuurina. Kuulijoita ei ollut monta, mutta pienryhmä soveltuukin erinomaisen hyvin kontrastiivisuutta korostavan kurssin yleisöksi. Annekatrin Kaivapalu pelotteli opiskelijoiden puhumattomuudella, mutta hehän haastoivat kiitettävästi. Yllättävän paljon on yhteistä. Kuitenkin saksalaisuuden vaikutus näkyy vaikkapa muodollisuudessa: muun muassa professoreja teititellään. Huomasin nopeasti, että tapani istua pöydällä ja heilutella jalkojani herätti kummastusta. Näin opin arvokasta käytöstä, mistä ei liene haittaa.

Historia selittää monia asioita: virolaisuus on tärkeää. Lisäksi muistissa ovat vielä ne ajat, jolloin tavaroiden hankkiminen oli hankalaa eikä kaikkea edes saanut. Sitäkin taustaa vasten on ymmärrettävää, ettei kierrätys ole vielä löytänyt enemmälti kannattajia. Kaksikielisyyskysymykseen en kajonnut.

Kun yritin ehdotella, että virolaisten naisten pukeutuminen on naisellisempaa kuin suomalaisten, ilmeni, että olin ainoa korkokenkäinen läsnäolija. Naisopiskelijat väittivät, etteivät virolaismiehet suhtaudu kovin suopeasti kotitöiden jakamiseen eikä Suomeen rantautunut miesten mieltymys kokkaamiseen ole juuri seilannut lahden toiselle puolelle. Puhetapoja vertailtaessa huomio kiinnittyi siihen, ettei virolaisistakaan hiljaisuus ole kiusallista mutta he eivät toisaalta arkaile keskeyttää. Tutkaillessamme lehtimainoksia havaitsimme, että suomalainen mainostaja tukeutuu luontoon ja designiin, kun taas virolaisissa mainoksissa kukkivat huumori ja kaikenlainen verbaalinen ilottelu. Kuolinilmoituksissa on eroa: Suomessa lehdessä on yleensä yksi, omaisten laittama, ja harvoin toinen, työtovereiden kustantama, ilmoitus. Virossa voi olla pienehköjä ilmoituksia jopa parisenkymmentä. Noin äkkiseltään tuntuisi ikävältä, jos jälkeenjääneet voisivat numeerisesti arvioida vainaaksi päätyvän suosittuutta.

Kun puhutaan kulttuurista, on tietysti muistettava, ettei yksikään maa ole monokulttuurinen. Ryhmäni jäsenet ovat kaikki nuoria, itsenäisen Viron aikana kasvaneita. Heidän ja vanhempien virolaisten näkemykset eroavat varmasti monessa suhteessa. Ja palettiin ovat tuomassa lisäsävyjä lukuisat alakulttuurit. Sitä paitsi opin taas kantapään kautta, miten vähävärinen voi olla oma näkemys. Juhlista puhuessamme kyselin, josko Virossa saksalaisittain kätketään ja löydetään pääsiäisenä suklaamunia, kun Suomessa moinen ei ole tapana. Jolloin ryhmämme toinen suomalainen jäsen ilmoitti että onpas. Hänen toinen vanhempansa on suomenruotsalainen. Mitäpä tietää itäsuomalainen pikkukaupunkilainen! Opin siis kulttuurien kontrastoinnin hyödyllisyydestä paljon, ja lisäksi kielikylvetin itseäni tunnin verran joka ilta tv-ohjelmien myötävaikutuksella. Taisi mennä niin vellit kuin puurotkin sekaisin ja lisäksi se, kuka oppi ja kuka opetti. Voiko vaihdolta enempää odottaa? Minu eesti keel emergoitub küll veel!

Pirkko Muikku-Werner

Jussin keitto

Crossling-blogi

Maria Kok

maria.kok@uef.fi

Jussin keitto

Ovelta kuului tuttu koputus.  Työkaverini Natalia pisti päänsä sisään ovesta ja kysyi: ”Maria, mikä on jussiivi? Siis tiedän, mikä se on, mutta miksi sillä on tuollainen nimi? Kuulostaa ihan Jussilta”. Oli selvästi aika laittaa iltapäiväkahvit tippumaan.

Tiesimme molemmat, että Iso Suomen kielioppi (§ 1666) kutsuu nykyisin jussiiviksi imperatiivin 3. persoonan muotoja kuten ottakoon, tulkoon, monikossa ottakoot, tulkoot.  Kyseinen verbimuoto ilmaisee kolmanteen persoonaan kohdistuvaa epäsuoraa toivomusta, vaatimusta tai velvoitetta (viimeinen sammuttakoon valot) tai sitten myönnytystä tai lupaa (olkoon menneeksi), jolloin se on merkitykseltään permissiivinen tai konsessiivinen.  Meitä kiinnosti kuitenkin itse nimitys, sen merkitys ja tausta.

Kuten valtaosa muistakin kielioppitermeistämme, myös jussiivi-nimitys pohjautuu latinaan. Sen takana häämöttää erilaisia lakiin ja oikeuteen viittaavia sanoja kuten juristi, juridinen tai englannin justice tai judge. Myös erisnimet Justus tai Justin ja niiden feminiiniset variantit Justine tai Justiina palautuvat samaan kantaan ja merkitsevät ’vanhurskasta’ tai ’oikeamielistä’. Niillä ei ole mitään tekemistä Jussi-nimen kanssa, vaikka siltä kovasti näyttäisi. Jussihan on lyhenne nimestä Juhani, joka puolestaan on kotoisempi variantti nimestä Johannes.  Sama nimi tunnetaan muualla maailmassa sellaisissa asuissa kuin vaikkapa Johan, John tai Ivan.

Otin hyllystä Nykylatinan sanakirjan (Pekkanen & Pitkäranta 2006, SKS) ja avasin sen j:n kohdalta löytääkseni lisävalaistusta jussiivi-nimityksen etymologiaan.  Äsh, eihän latinassa käytetä j:tä! Uusi yritys i-kirjaimen kohdalta. Haa, aivan!  ’Oikeus’ on latinaksi ius (gen.  iure), ja myös erilaisia oikeuden lajeja löytyi kirjasta pitkä lista. Aloin lukea niitä ääneen: ”ius aedificandi ’rakennusoikeus’, ius apothecarum ’apteekkioikeus’, ius asyli ‘turvapaikkaoikeus’, ius canonicum ’kanoninen oikeus’, ius ceparum ’sipulikeitto’, ius circumiectale ’ympäristöoikeus’…” Ei hetkinen, lukiko siinä tosiaan sipulikeitto? Oliko sanakirjan tekijä käynyt työhön nälkäisenä, kun oli sattunut tuollainen freudilainen lipsahdus? Räpyttelin hetken silmiäni ja jatkoin: ”…ius familiare ’perheoikeus’, ius fundamentale ’perusoikeus’, ius gallinaceun ’kanakeitto’, ius gentium ’kansainoikeus…” Nyt oli pakko ottaa lasit silmiltä ja pyyhkiä niitä vähäsen. Olivatko tässä menneet sekaisin puurot ja vellit? Puhtaiden linssien läpi katsottuna keitot eivät kuitenkaan kadonneet minnekään ja niitä löytyi jopa lisää. Vihanneskeitto (ius holitorium), makkarakeitto (ius tomaculorum) ja nokkoskeitto (ius urticarum) höystivät miellyttävästi ääni-, valitus-, palautus-, vaihto-, ja etuosto-oikeuden kuivakkaa kokoelmaa. Työnsin sanakirjan pois, siemaisin vähäsen kahvia kupista ja mietin.

Kanakeiton olemusta hahmotellessani palapelin osasia alkoi loksahdella paikoilleen.  Proustilaisen lumouksen vallassa muistelin, kuinka hyvää onkaan uunissa paahdetun mehukkaan kanan paistinliemi. ’Kirkas paistinliemi’ oli toisella kotimaisella kielelläni eli hollanniksi jus (äännetään ”sjy”).  Se taas oli täsmälleen sama sana kuin ranskan jus, ’mehu’ , jonka taustalla oli pakko olla latinan ius, ’keitto’. PLING! Lumous haihtui.  Oikeuden ja keiton välillä ei ollut minkäänlaista loogista yhteyttä.  Sanojen yhdennäköisyys oli täysi sattuma.

Oletettakoon siis turvallisesti, että kielioppitermi jussiivi perustuu oikeus-iukseen pikemmin kuin keitto-iukseen.  Onko nimitys sitten osuva? Mikä ettei!  Kaikista Pekkasen & Päivärinnan esittelemistä juridiikan lajeista on helppo rakentaa luontevat aasinsillat tarkastelemamme verbimoduksen ilmaisemiin oikeuksiin ja velvoitteisiin, tähän tapaan:

Jos Jussilla on kalastusoikeus (ius piscandi), hän kalastakoon rauhassa. Luvatta kukaan älköön kalastako. Kenellä on puhevalta (ius loquendi), hän puhukoon. Muut sulkekoot suunsa. Itsepuolustusoikeuden (ius sui defedendi) nojalla pitäköön itse kukin puolensa, jos joku yrittää rajoittaa jokamiehenoikeutta (ius cuiusvis homini) ja kerätköön niin paljon mustikoita kuin mustikkakeittoonsa (ius myrtillorum) tarvitsee. Käytettääkön termiä jussiivi edelleenkin hyvillä mielin, mutta selitettäköön sanan merkitystä myös vähäsen tuleville polville. Älkööt tietämättömyytemme takia sekaantuko oikeus, keitto ja Jussi.

Lopuksi kotitehtävät:

1. Tarkistakaa luotettavasta lähteestä, mikä on latinaksi kalakeitto. Kalastusoikeushan oli Pekkasen & Pitkärannan mukaan ius piscandi, mutta keitto-merkityksestä ei kyseisen hakusanan kohdalla mainittu mitään.

2. Kääntäkää latinaksi:

a) Justiina sanoo Jussille: Älä syö vihanneskeittoa.

b) Jussilla ei ole valitusoikeutta.

c) Hän syököön sipulikeittoa.

Stepping across language borders at the Vakki Symposium

I have just returned from my visit to the XXXIII Vakki Symposium in Vaasa. The town itself is an excellent example of a place where different languages live in mutual cooperation ­− or so it seems to an outsider. The town has a large Swedish-speaking population, and the services are offered in both Finnish and Swedish. You can hear the two languages everywhere and anytime.

Of course challenges may be expected of the somewhat seventy other languages that also have speakers in the Vaasa region due to increased immigration. However, Vaasa with its long history of bilingualism is probably better prepared to tackle with the possible problems of multilingual coexistence than many other places in Finland.

The Vakki Symposium itself is a prime example of multilingual reality, where borders between languages are crossed more or less naturally. The symposium has four official languages − Finnish, Swedish, English and German − and they are all actively used. The opening address of course welcomed the participants in all those languages, and it was such a pleasure to hear Sirkku Aaltonen (chairing the plenary speech by Helle V. Dam) mixing two, or sometimes even three, languages together within a single sentence just as if it were something she would constantly do in her every-day life. Moreover, the symposium had participants from countries such as France, Russia and Turkey, which further increased the number of languages spoken in the less formal occasions of the event.

This leads me to one of the presentations that I heard at the symposium. Vaasa’s own Tommi Lehtonen was talking about the perspective challenge presented by relativist philosophers, who claim that intercultural understanding is impossible, since different traditions, i.e. different cultures, have their own standards of rational justification and cannot therefore accept or comprehend the perspectives of other cultures. Lehtonen argued against this view by providing an example from MacIntyre (2003), who maintains that the fact that there exists successful translation between languages shows that we are indeed able to overcome the perspective challenge. Lehtonen then continued to suggest a few concrete steps to further our way on this route.

I suppose that foreign language learning could offer another example of our ability to overcome the perspective challenge. People do learn foreign languages and by doing so obtain new world views that help them understand and interpret the cultures where those languages are used. At the same time they may even learn to appreciate some the aspects of their own culture that they had not thought of before. I’m not claiming that this happens easily, but I firmly believe that the possibility is there.

Outoja ja tuttuja kaikuja transnationaalisuudesta

Transnationaalisuutta Turussa

Mikä yhdistää kirjallisuudentutkijoita, urheilupsykologeja, kielentutkijoita, käännöstieteilijöitä, musiikintutkijoita, tanssintutkijoita, sosiologeja, elokuvan ja tv:n tutkijoita sekä teologeja? Ainakin yhteinen kiinnostus transnationaalisuuteen, joka oli turkulaisen Monikulttuurisuuden ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen verkoston 23.11.2012 järjestämän seminaarin teema. Turun seminaari toi yhteen eri tieteenalojen tutkijoita pohtimaan transnationaalisuutta, sen ilmiöitä, määritelmiä, tutkimusmenetelmiä, seurauksia ja suhtautumista siihen eri aikoina eri konteksteissa. Seminaarissa tuli väistämättä mieleen Mikkelin ja Pakkasvirran (2007)* hahmotelma uusien oppiaineiden synnystä, siitä, kuinka ne usein lähtevät kehittymään tieteidenvälisestä yhteistyöstä, jossa eri tieteenalojen ja oppiaineiden tutkijat kokoontuvat yhteen pohtimaan yhteistä ilmiötä, jonka tutkimus lopulta johtaa uuden monitieteisen oppiaineen itsenäistymiseen.

Seminaarin kolme pääpuhujaa olivat ihanasti keskenään erilaisia. Azade Seyhan on saksalaisen ja vertailevan kirjallisuuden professori, joka on tutkinut maahanmuuttajien kirjoittamaa kirjallisuutta (”Writing outside the nation”, 2001). Katja Valaskivi taas on sosiologi, jonka esitelmä koski ideologioiden (social imaginaries) kieli- ja kulttuurirajat ylittävää sirkulaatiota – esimerkkinä suomalainen talouselämä ja sen diskurssi. Heini Lehtonen puolestaan on sosiolingvisti, joka tutkii itähelsinkiläisten monietnisten nuorten puhetta. Kutsuesitelmät hahmottelivat keskenään hyvin erilaisia tutkimusmenetelmiä, joiden avulla transnationaalisuutta voi lähestyä. (Seminaarin ohjelma: http://ylirajainenkirjallisuus.wordpress.com/metodologinen-transnationalismi-seminaari/)

”Against the national order of things”

Muut kuulemani esitelmät kietoutuivat jännittävästi yhteen. Kansainvälisten huippu-urheilijoiden transnationaalista arkea käsittelivät sekä urheilupsykologi että kielentutkija. Molemmat esitelmät käsittelivät transnationaalista identiteettiä, jonka rakentuminen oli aiheena myös esitelmässä, jossa sitä tarkasteltiin Intian Goassa kasvaneiden länsimaisten lasten näkökulmasta. Erityisen mielenkiintoista tässä viimeisimmäksi mainitussa esitelmässä oli, että goalaislasten vanhempien identiteetti on edelleenkin kansallinen, ja he jatkavat Goassa kansallista arkeaan (esim. kansalliset juhlapäivät), mutta lasten identiteetit ovat pikemmin trans-kansallisia.

”How to avoid the national gaze in the study of arts, literature etc.”

Maahanmuuttajien työn ja kontribuutioiden ”unohtuminen” kansallisesta historiankirjoituksesta puolestaan oli näkökulma, joka tuli esille kolmen tutkijan esitelmässä, joista yksi tarkasteli suomalaisen kirjallisuuden historiaa, toinen suomalaisen musiikin historiaa ja kolmas suomalaisen tanssin historiaa. Nämä esitelmät muistuttivat keskustelusta, jota käännöstieteessä on käyty käännösten paikasta kansallisen kirjallisuuden systeemissä.

Termeistä

Esitelmissä vilahti transnationaalisuuden rinnalla monia termejä kuten esim. intercultural, crosscultural, multicultural, monietninen, joiden suhdetta transnationaalisuuteen pohdittiin. Kieli-, kulttuuri- tai valtiorajoja ylittäviä prosesseja taas kutsuttiin mm. sirkulaatioksi, ja niiden joukkoon kuuluvat myös akkulturaatio, assimilaatio, separaatio ja integraatio. Omien kokemusten, muistojen jne. siirtoa kirjallisuudessa taas nimitettiin kääntämiseksi, translaatioksi. Double translation puolestaan kuvasi sitä puolta prosessissa, kun maahanmuuttajakirjailijat kirjoittavat kokemuksistaan usein myöhemmin omaksumallaan toisella kielellä. Immigrants koettiin yhdessä esitelmässä huonoksi termiksi ja sen sijaan puhuttiin trans-migranteista.

- - - - - - - - - - - - - -

* Heikki Mikkeli ja Jussi Pakkasvirta 2007: Tieteiden välissä? Johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen. Helsinki: WSOY.

- - - - - - - - - - - - - -

PS. CROSSLINGiä seminaarissa edusti tämä esitelmä: Leena Kolehmainen, Lea Meriläinen & Helka Riionheimo: Tieteidenvälisyys metodisena ikkunana kielen ilmiöiden muuttoliikkeeseen.

 (Leena Kolehmainen)

Synttäreitä

(Kirjoittaja Pirkko Muikku-Werner)

Lokakuisessa Oulussa (5.−6.10.) viettivät syntymäpäiviään VIRSU ja ICLFI. VIRSU on jo päässyt murrosikään ja täytti 15 vuotta; ICFLI on vasta 5-vuotias. VIRSU on CROSSLINGin kaverina kaikille tuttu, mutta ICLFI-projekti on syytä esitellä. Sen täysikokoinen nimi on International Corpus of Learner Finnish. Sen ’isänä’ voidaan pitää meillä (= suomen oppiaine) ja Savonlinnassa työskennellyttä Jarmo Jantusta, joka yhteistyössä kollegojensa kanssa on vähitellen kartuttanut  ympäri maailmaa sirottuvien suomenopiskelijoiden tekstejä mittavaksi aineistoksi. Yksi ISYnkin suomenopiskelijoista tekee graduaan Oulusta saamansa materiaalin pohjalta.

Miksi sitten yhteiset syntymäpäivät?  Tässä taloudellisessa tilanteessa kaikki on kiinni kustannuksista: kahden pienehkön kansainvälisen konferenssin asemesta oli edullisinta järjestää yksi suurempi − LLLC 2012, Learner Language, Learner Corpora. Sitä paitsi paljon on yhteistä, sillä monet suomalais-ugrilaisia kieliä kohdekielinä tutkivista lähtevät liikkeelle korpuksista.

Kaikki kuuntelemani esitelmät olivat kiinnostavia, mutta keskityn nyt vain kahden  kutsupuhujan sanomisiin ja esittelen muutaman heidän esille nostamansa kiinnostavan näkökulman.

Fanny Meunier, professori ja korpustutkimuksen guru Louvainin katolisesta yliopistosta, opasti oppijankorpusten tutkimukseen (A guided tour of learner corpus research: leaving from SLA and ending in classrooms). Hän puhui muun muassa analyysin fokuksista: onko kyseessä kuvaileva, tulkitseva ja sovellettavuutta tavoitteleva lähtökohta? Realistinen korpusten hyödyntäjä joutuu kysymään itseltään, mitä aineistoa on käsillä tai mitä on suhteellisen helposti saatavilla, miten korpuksia voi opetuksessa käyttää ja miten korpukset ovat relevantteja toisen kielen omaksumisessa. Erillisten tutkimusten avulla puolestaan pystytään kiistatta osoittamaan esim. taitojen kehittymistä. Seurattaessa, miten ranskalaiset englanninoppijat omaksuvat kohdekielen aikamuotoihin ja aspektiin liittyviä seikkoja, havaittiin virheiden väheneminen opintojen edetessä sekä tiettyjen muotojen, kuten progressiivin, erityinen ongelmallisuus.  Luokkahuoneeseen on siirrettävissä muun muassa seuraavanlaisia ohjeita: joka vuosi ei kannata toistaa kaikkea aikamuodoista ja aspektista sanottua, eikä liikaa aikaa kannata tuhlata yleisimpien ja suurtaajuisimpien ilmiöiden käsittelyyn.   Asioita, jotka ehkä tiedetään muutenkin mutta joiden tärkeys on pitävästi osoitettu.

Professori Charlotte Gooskens on reseptiivisen monikielisyyden tutkija Groningenin yliopistolta. Hänen saamisensa Ouluun oli REMU-hankkeen (ks. CROSSLINGin ystävät) kannalta olennaista mietittäessä yhteistyön mahdollisuuksia.  Charlotte Gooskensin aiheena olivat läheisten sukukielten ymmärrettävyyteen vaikuttavat tekijät (Determinants of mutual intelligibility between closely related languages in Scandinavia). Hänen tutkimuskohteenaan ovat olleet muun muassa skandinaaviset kielet. Kiinnostavaa on se, että kuullun ymmärtämistä testattaessa nimenomaan norjalaiset ymmärtävät parhaiten ja lähes yhtä hyvin molempia sukukieliään, tanskaa ja ruotsia.  Tanskalaiset ymmärtävät norjaa paremmin kuin ruotsia, ruotsalaiset norjaa paremmin kuin tanskaa. Ymmärrettävyyttä voidaan lähestyä eri tavoin: kysellään ihmisiltä, kuinka hyvin he uskovat ymmärtävänsä sukukieltä, havainnoidaan, kuinka hyvin vuorovaikutustilanteissa todella ymmärretään, tai ymmärtämistä testataan. Gooskensin tutkimustulokset osoittavat, että kielten samankaltaisuusasteella on tärkeä merkitys mutta myös asennoituminen kieleen ja sen puhujiin sekä kontaktien määrät vaikuttavat jonkin verran ymmärrettävyyteen.  Kuullun ymmärtämisessä kielten foneettinen etäisyys on ratkaisevassa asemassa, mikä näkyy juuri vaikeuksissa ymmärtää tanskaa. On myös epäilty, että tanskalaiset puhuisivat norjalaisia ja ruotsalaisia nopeammin. Ainakin he tuottavat enemmän kanonisia (?) tavuja sekunnissa kuin sukukielten puhujat.  Joka tapauksessa äänteellisillä eroilla ovat keskeisempi rooli kuin syntaktisilla.

Oulussa oli kiva käydä. Odottelemme VIRSUn siirtymistä täysi-ikäisyyteen ja ICLFIn varttumista. Ehkä silloin on aika taas juhlia yhdessä!

Linkki konferenssin sivuille: http://www.oulu.fi/hutk/sutvi/oppijankieli/LLLC/index.html 

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna Etelä-Virossa järjestettiin pieni itämerensuomalaisiin kieliin keskittynyt konferenssi. Joensuusta meitä matkasi Võruun (tai võron kielellä Võroon) läpi raekuurojen ja ensilumien viisi karjalan kielen tutkijaa. Perillä törmäsimme vielä karjalan professoriimme Pekkaan, joten joensuulaisia oli suhteessa tapahtuman osanottajamäärään varsin mukavasti. Myös Crossling oli hyvin edustettuna, sillä mukana olivat allekirjoittaneen lisäksi Maria, Helka ja karttaposteri.

Tapahtuman kolmipäiväinen ohjelma oli varsin tiivis. Ensimmäiset esitelmät kuulimme heti torstai-iltana, kun olimme ensin matkustaneet Joensuusta vuorokauden kaikilla mahdollisilla kulkuneuvoilla paitsi sillä, jolla olisimme alun perin Viroon mielineet - nimittäin lentokoneella. Perjantaille virallista ohjelmaa oli kaavailtu lähes kellon ympäri, ja lauantain aamutunnitkin käytettiin tehokkaasti. Lopulta ohjelma kuitenkin hieman väljeni, koska talvi yllätti matkaviikonloppunamme useammankin suvirenkailla ajelijan. Kaikki esitelmöitsijät eivät päässeet huonojen ajokelien takia Võruun, ja myös kulttuuriohjelman musiikkiesitys jäi kuulematta. Vaikka peruuntumiset ovat tietysti aina ikäviä varsinkin järjestäjien kannalta, osallistujissa taisi olla niitäkin, jotka kömpivät iltayhdeksän tienoilla jo melko mielellään kohti omaa hotellia.

Konferenssin virallisia työskentelykieliä oli neljä: võru, viro, suomi ja englanti. Ylivoimaisesti suurin osa esitelmistä oli viroksi ja võruksi. Yksi esitys kuultiin myös meänkielellä. Harriet Kuoppa kertoi työstään meänkielen tutkimusarkiston hoitajana ja ongelmista, joita meänkielen (tai meänkielten) määrittelyssä on. Kuoppa puhui paljon identiteetistä, tai oikeastaan sen puutteesta. Mitään yhtä yhteistä, kaikkia meänkielen puhujia yhdistävää identiteettiä kun ei oikein ole olemassa. Tämä tuo omat hankaluutensa esimerkiksi kielen standardointityöhön ja opetusmateriaalien laadintaan.

Hieman eri näkökulmasta mutta samankaltaisista ongelmista jatkoi heti perään meistä joensuulaisista Sanna-Riikka, joka puhui karjalan kielen virallistamispyrkimyksistä Karjalan tasavallassa. Sanna-Riikka keskittyi esittelemään syitä, miksi pyrkimyksissä ei ole onnistuttu. Molempien esitelmien viesti oli selvä: vaikka ulkopuoliset usein puhuvat vähemmistöstä yhtenä joukkona asiaa sen kummemmin problematisoimatta, vähemmistöön kuuluvat itse eivät välttämättä koe muodostavansa yhtä ryhmää vaan useita alaryhmiä, joista jokaisella on hieman erilaiset toiveet ja tavoitteet oman kielensä suhteen.

Kaikki esitelmät liittyivät tavalla tai toisella vähemmistökieliin tai monikielisyyteen. Useat keskittyivät tietenkin Viron tilanteeseen ja kädenvääntöön siitä, onko võru oma kielensä vai vain yksi viron etelämurteiden alamurre. Itämerensuomalaisten esimerkkien lisäksi kuulimme myös marin, udmurtin ja katalaanin nykytilanteesta. Vaikka maantieteellinen sijainti ja kielikuntakin vaihtuivat, ongelmat tuntuivat säilyvän. Toisaalta kielenpuhujien pitäisi antaa omalle kielelleen enemmän arvoa, toisaalta valtaapitäviltä pitäisi löytyä lisää tahtoa tarvittavien lakien säätämiseen.

Matka oli varsinaista kielikylpyä seurueellemme, jonka kaikki jäsenet eivät suinkaan lue ja kuuntele sujuvasti viroa. Itse jouduin ainakin huomaamaan, että Hannun kursseista on auttamatta kulunut jo nyt liian monta vuotta. Intensiivisestä aloituksesta innostuneina kannoimme kuitenkin niiden tyypillisempien Viron-tuliaisten lisäksi kotiin myös viron- ja võrunkielisiä kirjoja, kirjoneulemalleja ja ruokaohjeita. Viimeiset tyhjät tilat repuissa täytimme matkanjohtajamme mallin mukaan lankakerillä. Helmikuu ja Crossling-symposiumi voisivat siis ainakin neulontatarvikkeiden puolesta jo tulla.

Paluumatkalla junassa huomasimme Helsingin Sanomissa uutisen tallinnalaisesta lukiosta, jonka venäjänkielisten opiskelijoiden kiusana ovat historian tunnit "pakkoviroksi". Parhaillaan Virossa käydään julkista keskustelua myös kaakkoismurteiden asemasta. Võrun kielestäkin on kuulemma esitetty lehdistössä kannanottoja sekä puolesta että vastaan. Konferenssin teemat eivät siis olisi voineet olla enää juuri ajankohtaisempia.

Matkaseurueemme kannanotto on Itämerensuomalaiset päiväkahvit. Ensimmäiset on jo juotu, ja seuraavien sadosta pääsette ehkä lukemaan tekin jo lähitulevaisuudessa. Kiitos vielä matkaseuralaisille ja erityisesti matkanjohtajallemme, joka huolehti kärsivällisesti, että ryhmä pysyi koossa ja matkaliput ja matkalaskuun tarvittavat tositteet tallessa.

It’s been 12 years since I last did fieldwork in Wales. In April-May 2000 I spent a month collecting data in Llandybie, south-west Wales, and in four north Welsh localities for my PhD thesis which focused on syntactic variation. Because I wanted quantifiable data, the method was guided informal interview. This time, in October-November 2012, I spent two days in the Rhondda, the village of Tonypandy, collecting data for a comprehensive description of Welsh English – phonology, morphosyntax and lexicon – to be written together with Rob Penhallurick from Swansea University. And yeah, it’s not Tony as in Soprano, but Ton-y-Pandy, ‘the sound of the mill’. The Rhondda with its two river valleys, Rhondda Fawr (big) and Rhondda Fach (small), was a busy coalmining region in the late half of the 19th and early 20th centuries. The workforce was flooding in from England and rural Wales, producing a mixture of languages that first favoured Welsh, the English having to learn it, but later turning the region wholly English-speaking. One of my informants, a retired miner aged 85, told me that his parents were both Welsh-speaking, yet never spoke the language to their children in order to give them the advantage of speaking English instead. Such stories are common in local family histories, and much could be said about the Rhondda and its languages and dialects. I’ll however focus on the methods of data collection.

As it happens, this was my first experience of carrying out dialectological fieldwork in the tradition of Harold Orton and Eugen Dieth of the Survey of English Dialects fame. The method is based on a lengthy questionnaire, which the fieldworker goes through with a handful of informants in each locality. The questionnaire consists of a phonetic lexical set and a list of questions describing a variety of things – family terms, objects, natural phenomena, farming implements, etc. – without mentioning the item directly. The questions can also be used to elicit morphosyntactic features. The informant is expected to come up with the term or construction he (or she) would most naturally use.

Our present questionnaire was an updated and much shortened version, with the same list of words that was used for the BBC Voices Language Lab online survey carried out in 2005-7. The new results will therefore be comparable with these data. The Voices online method, however, was to give the standard expression or – if there wasn’t one – a brief description of the word and ask web surfers to submit any number of other terms they knew for the item. We went back to the method of circumventing the word.

I interviewed ten people during the two days: background data and perceptions about Welsh and Welsh dialects of English were the main topics of conversation. Then came the word list. There was typically more than one interviewee in the room, which produced a lot of lively discussion as to what expressions were used by whom, which words were ‘bad language’, and which were used before but had died out. The productivity of grandmother, for instance, is amazing: mam, mamgu, mambo, nan, nana, nanny, nano, gran and granchi(?) were mentioned, most of them with a Welsh-English etymology. Of some words the informants were practically unanimous: ‘child’s soft shoes word for PE’ are daps. The 12-year-old daughter of one informant extended the word also to what I would call sneakers or tennis shoes, which means that the word is certainly not disappearing. It’s not Welsh in origin, though. As the BBC Voices map for the item shows, this is a high-frequency word in the south-east Wales and Bristol area, also Buckinghamshire and Dorset, but not elsewhere. Whaddoyaknow.

The method of circumventing the requested word prevents the informant from being influenced by the given term, but it also means that in some cases the word that he or she says is indeed the most common, Standard English one. (Boring, but if that’s the word they would use, so be it). It can also produce unexpected outcomes. I described ‘feeling hot’ to an elderly lady by saying: ‘In the middle of July, when the sun is really beaming down, you feel…’ And the lady answered happily: ‘Wonderful!’ What would you have said?

PS. The majority response, after I added a touch of discomfort in the description, was boilin’.

Our CROSSLING community sent its representatives to Helsinki yesterday, when Marjatta, Leena and me went to listen to Mairi McLaughlin, who gave a talk on ”Translation and Linguistic Change”. Isn’t that a topic that we could have come up with for a presentation ourselves? No wonder we were interested to hear what she has to say.

Mairi McLaughlin works as assistant professor of French in UC Berkeley but received her PhD at Cambridge and has roots in Europe. Although her background is in linguistics, she firmly believes that translation studies and linguistics have now reached a stage where both disciplines can combine their forces fruitfully to work in the same project, for example, in contact linguistics. This is like straight from the declaration of CROSSLING plan of action, so it’s nice to see that we’re not alone with our thoughts.

In her talk professor McLaughlin discussed the potential role that translation has in inducing linguistic change. Looking at data from Medieval Europe, Middle and Renaissance French and current news writing she discussed the possible effects that translated texts may have in introducing lexical and morphological and even syntactic changes in at least typologically related languages. This type of historical study combined with translation is something that also came up in FINSSE-6 conference in Joensuu a few weeks ago, and there seems to be interest in it at least in Turku and Tampere, my current location.

The discussion after the lecture brought up issues of further interest, such as the role of translation vs. interpretation or the role constantly increasing non-professional translation in this type of translation-induced change.

Finally, I have to conclude that Leena (in her typical energetic way) did not contend herself simply with Mairi McLaughlin’s talk but organized a separate meeting with her before the lecture. That’s the way!

Muistiinpanoja museosta

Pääsimme tiistaina 23.10. kurkistamaan Joensuun kielihistoriaan ja monikielisiin konteksteihin menneisyydessä. Vierailimme Johdatus käännöstieteeseen -ryhmäni (saksa + ruotsi) kanssa Pohjois-Karjalan museossa, jolta olimme tilanneet etukäteen erikoisopastuksen museon perusnäyttelyyn. Amanuenssi Outi Suoranta ja kokoelmajohtaja Auli Patjas kierrättivät meitä museossa ja kertoivat Joensuun historiasta: Keitä täällä on ollut, mitä he ovat tehneet ja mitä kieliä puhuneet? Millaisia kielikulttuureja ja puhujayhteisöjä Joensuun seudulla on ollut eri konteksteissa? Ja millaista monikielisyyttä on ollut Joensuun historiassa?

Tässäpä joitakin enemmän tai vähemmän hajanaisia ja sekalaisia muistiinpanoja:

  •  En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että kartat ovat usein käännöksiä.
  • Ruotsinkielinen Joensuu! Moni nykypohjoiskarjalainen ei tietäne, että ruotsin kielellä on ollut tärkeä rooli Joensuun seudun historiassa. 1600-luvulla kuningas perusti seudulle lukuisia hoveja (kartanoita), joihin se lähetti ruotsinkielistä väkeä. Heidän kulttuurielämäänsä leimasivat tavat ja perinteet, jotka eivät olleet seudulla vanhastaan tuttuja (järjestettiin soiréita, pukeuduttiin négligéhen). Ja puhuttiin ruotsia. Palvelusväki puolestaan koostui paikallisista suomea tai karjalan kieltä puhuvista henkilöistä.
  • Joensuun kaupungin perustamisen aikana (1848-) kaupungin virkamiehistö oli ruotsinkielistä, ja koulut tietysti myös ruotsinkielisiä.
  • Utra-nimisessä kaupunginosassa on ollut ennen iso merkittävä saha, jonka ympärille oli muotoutunut merkittävä monikielinen yhteisö. Sahan toimihenkilöt, insinöörit jne. olivat ruotsin- ja saksankielisiä ja työväki suomenkielistä. Saha lakkasi 1900-luvun alussa. Ainiin, siellä oli myös lasiteollisuutta.
  •  Joensuun seudulla liikkui aikaisemmin paljon karjalankielisiä kulkukauppiaita, jotka usein joutuivat suomentamaan venäläiset sukunimensä. Kyse ei ollut kuitenkaan samanlaisesta eleestä kuin fennomaanisessa vieraskielisten sukunimien suomentamisessa, vaan suomea puhuvan väestön ennakkoluuloisesta suhtautumisesta venäjään/Venäjään/venäläisiin, joihin karjalaa puhuvat niputettiin.
  • Ortodoksinen kirkko on kautta aikain muodostanut omanlaisensa monikielisen kontekstin. Papisto tuli vielä 1900-luvun puolelle saakka Venäjältä, koska suomenkielisiä pappeja ei ollut saatavilla. Liturgian kielenä kirkkoslaavi säilyi pitkään.
  • Joensuussa oli kolmikielisiä (su-ru-ve) katukylttejä autonomisen suuriruhtinaskunnan aikana kenraalikuvernöörin määräyksestä. Myös junaliput olivat kolmikielisiä.
  • Päällimmäisenä näyttelystä jäi mieleen se, että Joensuun kielihistoria tuntuu kovin tutulta, miltei minkä tahansa aikaisemmin tuntemani kaupungin historialta, ja siitä huolimatta, että olemme Suomen itäisimmässä kolkassa, Venäjä (venäjän kieli) on ollut menneisyydessä yhtä kaukainen kuin nyky-Joensuussakin. Tällainen tuntu näyttelystä siis jäi - asiaan pitäisi toki perehtyä tarkemmin.

Ach, melkein unohdin: Museossa oli myös toinen mielenkiintoinen näyttely, "Amerikansuomalaiset Neuvosto-Karjalassa", joka kannattaa käydä katsomassa.

Leena Kolehmainen