Muistiinpanoja museosta

Muistiinpanoja museosta

Pääsimme tiistaina 23.10. kurkistamaan Joensuun kielihistoriaan ja monikielisiin konteksteihin menneisyydessä. Vierailimme Johdatus käännöstieteeseen -ryhmäni (saksa + ruotsi) kanssa Pohjois-Karjalan museossa, jolta olimme tilanneet etukäteen erikoisopastuksen museon perusnäyttelyyn. Amanuenssi Outi Suoranta ja kokoelmajohtaja Auli Patjas kierrättivät meitä museossa ja kertoivat Joensuun historiasta: Keitä täällä on ollut, mitä he ovat tehneet ja mitä kieliä puhuneet? Millaisia kielikulttuureja ja puhujayhteisöjä Joensuun seudulla on ollut eri konteksteissa? Ja millaista monikielisyyttä on ollut Joensuun historiassa?

Tässäpä joitakin enemmän tai vähemmän hajanaisia ja sekalaisia muistiinpanoja:

  •  En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että kartat ovat usein käännöksiä.
  • Ruotsinkielinen Joensuu! Moni nykypohjoiskarjalainen ei tietäne, että ruotsin kielellä on ollut tärkeä rooli Joensuun seudun historiassa. 1600-luvulla kuningas perusti seudulle lukuisia hoveja (kartanoita), joihin se lähetti ruotsinkielistä väkeä. Heidän kulttuurielämäänsä leimasivat tavat ja perinteet, jotka eivät olleet seudulla vanhastaan tuttuja (järjestettiin soiréita, pukeuduttiin négligéhen). Ja puhuttiin ruotsia. Palvelusväki puolestaan koostui paikallisista suomea tai karjalan kieltä puhuvista henkilöistä.
  • Joensuun kaupungin perustamisen aikana (1848-) kaupungin virkamiehistö oli ruotsinkielistä, ja koulut tietysti myös ruotsinkielisiä.
  • Utra-nimisessä kaupunginosassa on ollut ennen iso merkittävä saha, jonka ympärille oli muotoutunut merkittävä monikielinen yhteisö. Sahan toimihenkilöt, insinöörit jne. olivat ruotsin- ja saksankielisiä ja työväki suomenkielistä. Saha lakkasi 1900-luvun alussa. Ainiin, siellä oli myös lasiteollisuutta.
  •  Joensuun seudulla liikkui aikaisemmin paljon karjalankielisiä kulkukauppiaita, jotka usein joutuivat suomentamaan venäläiset sukunimensä. Kyse ei ollut kuitenkaan samanlaisesta eleestä kuin fennomaanisessa vieraskielisten sukunimien suomentamisessa, vaan suomea puhuvan väestön ennakkoluuloisesta suhtautumisesta venäjään/Venäjään/venäläisiin, joihin karjalaa puhuvat niputettiin.
  • Ortodoksinen kirkko on kautta aikain muodostanut omanlaisensa monikielisen kontekstin. Papisto tuli vielä 1900-luvun puolelle saakka Venäjältä, koska suomenkielisiä pappeja ei ollut saatavilla. Liturgian kielenä kirkkoslaavi säilyi pitkään.
  • Joensuussa oli kolmikielisiä (su-ru-ve) katukylttejä autonomisen suuriruhtinaskunnan aikana kenraalikuvernöörin määräyksestä. Myös junaliput olivat kolmikielisiä.
  • Päällimmäisenä näyttelystä jäi mieleen se, että Joensuun kielihistoria tuntuu kovin tutulta, miltei minkä tahansa aikaisemmin tuntemani kaupungin historialta, ja siitä huolimatta, että olemme Suomen itäisimmässä kolkassa, Venäjä (venäjän kieli) on ollut menneisyydessä yhtä kaukainen kuin nyky-Joensuussakin. Tällainen tuntu näyttelystä siis jäi - asiaan pitäisi toki perehtyä tarkemmin.

Ach, melkein unohdin: Museossa oli myös toinen mielenkiintoinen näyttely, "Amerikansuomalaiset Neuvosto-Karjalassa", joka kannattaa käydä katsomassa.

Leena Kolehmainen 

"Avoid interference!"

This is something I've told my students a million times. “Forget how the source text was structured and try to say it in Finnish!” And sometimes the most courageous individuals argue: “But it is not WRONG to say like this in Finnish, is it?"

Well, it is not. Or sometimes it is. Interference is a tricky concept - although in translation studies it is most often regarded as a harmful phenomenon and something to be avoided, not all interference is bad. Arguably, there are some structures that can be transferred constituent by constituent from one language to another, even between distant languages like English and Finnish. If this is the case, exploiting the source text is an excellent time-saving strategy in the often busy world of translation - there is no point in trying to avoid source-language structures just for the sake of avoiding source language structures.

Sometimes interference is clearly harmful for the clarity of the text and the source language influence makes the target text incomprehensible. More often source language influence results in somehow odd target language solutions – and these are the cases where the brave students open their mouth. The oddity often evades explanation other than “it just doesn’t sound right” – even if it cannot be declared outright wrong, either. Then we have cases where source and target language structures can be formed in a similar way, and even if there existed another way of formulating the expression in the target language, one cannot declare it any better than the solution following the source language structure.

It takes an expert to know when interference is harmful and when source language structures do not function properly in the translation. It also takes an expert to know when there is no need to deviate from the source language structures and thus to minimize the cognitive load of the task.

So, “avoid interference” is a useless, inadequate piece of advice. It is more like “Know the source language. Know the target language. Compare and contrast them to learn how they function. Be aware of the differences, acknowledge the similarities, appreciate the different (and partially overlapping) potential of languages. Then take over the control of your text production, keeping the principle of ‘minimum effort, maximum results’ in mind.”

Easy? No. Intriguing, fascinating and rewarding? Definitely!

Aivomyrskyn armoilla

Tänään aamulla töihin tullessani järjestelin vähän papereita ja käsiin osui elokuussa laadittu blogikirjoitusten työvuorolista. Hiukan hätkähtäen huomasin, että tällä viikolla onkin minun vuoroni kirjoittaa – apua, mistä aihe? Tietysti voisin kirjoittaa käynnistä Sociolinguistic Symposium -konferenssissa Berliinissä elokuussa, siellä esittelin CROSSLING-posteria. Toisaalta viime viikolla CROSSLING piti ensimmäisen julkisen seminaarinsa (joka muuten keräsi mukavasti yleisöä ja sai paljon positiivista palautetta), sehän olisi Berliiniäkin ajankohtaisempi tapahtuma. Päätin jättää aiheen hautumaan ja lähdin lounaalle muutamien muiden crosslingvistien kanssa, tarkoituksena ruveta vähitellen muhittelemaan verkostolle isompaa hankehakemusideaa. Tilaisuudesta sukeutui meille tavalliseen tapaan melkoinen aivomyrsky, josta sitten pari tuntia myöhemmin tempauduimme irti uupuneina mutta tyytyväisinä. Ja sen jälkeen minusta alkoi vahvasti tuntua siltä, että minun täytyy kirjoittaa blogiin näistä aivomyrskyistämme.

Aivomyrsky on sillä tavoin mielenkiintoinen sana, että sitä ei näköjään tunne Kielitoimiston sanakirja eikä edes suomenkielinen Wikipedia. Avun tarjoaa englanninkielisen maailman Wikipedia, josta sain myös tietää, että brainstorm voi olla olla myös seuraavaa: elokuva (1965, 1983), musiikkiyhtye (latvialainen, saksalainen, USA-lainen, australialainen...), räppäri, musiikkialbumi, tv-sarja, lautapeli sekä Transformers-sarjan hahmo (joka muuten näyttää tältä: http://tfwiki.net/wiki/Image:Brainstormg1.jpg). Mutta onhan siellä toki tarkoittamaani toimintaa kuvaava määritelmä:

Brainstorming is a group or individual creativity technique by which efforts are made to find a conclusion for a specific problem by gathering a list of ideas spontaneously contributed by its member(s). The term was popularized by Alex Faickney Osborn in the 1953 book Applied Imagination. Osborn claimed that brainstorming was more effective than individuals working alone in generating ideas, although more recent research has questioned this conclusion. (http://en.wikipedia.org/wiki/Brainstorming)

En jaksanut ruveta perehtymään tarkemmin aivomyrskytutkimuksen, mutta CROSSLINGin empiiriset havainnot spontaaneista aivomyrskyistä ovat olleet Osbornin esittämän väitteen mukaisia, sillä yhdessä olemme saaneet lentoon sellaisia ideoita, joihin kukaan meistä ei varmaan yksin pystyisi. CROSSLING on alun perin syntynyt tällaisten aivomyrskyjen kautta, ja niiden avulla se edelleen elää ja kehittyy. Mutta ilmiöllä on myös omat vaaransa: joskus sitä luulee istahtavansa normaalille lounaalle kavereiden kanssa ja ilmoille purskahtaakin konferenssiesitelmä tai artikkelin aihio tai vaikkapa luentokurssi. Joskus saattaa myös käydä samoin kuin Urbaanin sanakirjan tarjoamassa määritelmässä:

Kiihkeätempoinen ajattelusessio, usein sellainen, jossa ajatukset joko karkaavat tai uhkaavat karata kokonaan käsistä. http://urbaanisanakirja.com/word/aivomyrsky/)

Silloin saattaa syntyä vaikkapa sellaisia neronleimauksia, että eikö kinkerit voisikin olla englanniksi kinkers. Lisäksi aivomyrskyssä seilaaminen on osoittautunut henkisesti uuvuttavaksi kokemukseksi, joka on välillä antanut ihan uuden merkityksen sanalle aivotyö. Mutta silti ainakin tällaiselle luovalle ihmiselle nämä aivomyrskyt ovat lähestulkoon parasta mitä voi tehdä työpaikalla.

From May – July 2012, I faced one of the most important phases of my PhD project: conducting the experimental study in two ESL classrooms and collecting quantitative as well as qualitative data. In Applied Linguistics, quantitative data can be obtained in numerous ways; the most practical and widely used instrument is the language test. Before the experimental study, I thoroughly analysed different instruments and weighed the advantages and disadvantages of various test and task designs. Language testing and assessment are complex topics and the extensive literature with varying definitions and terms for the same phenomenon doesn’t make it easy to keep track of important information.

In my case, the instruments used to collect data included a designed language test comprising three different test tasks (a response task type, i.e. multiple choice, a limited production task, i.e. a gap-filling task, and an extended production task, i.e. a short essay), a designed questionnaire consisting of 28 questions (Likert-type scale, multiple answers), learners’ written assignments, observation notes (I attended the classrooms as a non-participant observer) and semi-structured interviews with the English teachers. The language test, which is the primary instrument, aimed at eliciting the learners’ performance concerning the English tense and aspect system, which means the learners’ grammatical ability in actual language use, was measured. Thus, the performance and yielded scores indicate how well learners know the required grammatical structure. The validity of the language test is ensured by two methods: content-related evidence (expert judgment) and construct-related evidence. Internal consistency is measured with the Kuder-Richardson approach.

Looking at the theory and knowledge acquired during the last year, I felt quite confident and well prepared to conduct the experiment. Well, up to the moment I entered the classrooms! Working with young learners, at the age of 12 to 15 years, challenged me as well as the experienced English teachers to a great extent. The majority of students were not too enthusiastic to participate in the experimental study, which was reflected in their insufficient motivation, disrespectful and impudent manners during the test/questionnaire administration and procedure, and their negative and repellent attitude towards school, classmates, teachers, and the subject English. I was pretty much shocked about the “reality” in schools, what being a teacher in secondary schools implicates (e.g. social work; to overcome the language barrier with foreign learners; etc.) and how marginal research can become in everyday school life. I was brave enough to stay the course and leave the fieldwork without any serious damage!           

One month after leaving the fieldwork, I can say that conducting research with human beings, especially teenagers, does implicate events or situations you could not predict, calculate or research beforehand. It seems to me that applied linguists aren’t able to control all unrelated and extraneous variables all the time – I am aware of this now. 

Literature:

Cook, T., Campbell, D. (1979). Quasi-Experimentation. Design & Analysis Issues for Field Settings. Chicago: Rand Mc Nally College Publishing Company.

Creswell, J.W. (2009). Research Design. Qualitative, Quantitative, and Mixed Methods Approaches. 3rd Ed. Thousand Oaks: SAGE Publications.

Dörnyei, Z. (2007). Research Methods in Applied Linguistics. Oxford: Oxford University Press.

Fraenkel & Wallen (2000). How to Design & Evaluate Research in Education. Boston: McGrawHill.

Johnson, K. (2008). Quantitative Methods In Linguistics. Oxford: Blackwell Publishing. 

Purpura, J. (2004). Assessing Grammar. Cambridge: Cambridge University Press. 

Reif (2012). Making Progress Simpler? Applying Cognitive Grammar to Tense-Aspect Teaching. Frankfurt: Peter Lang. 

Pirkko Muikku-Werner:

RESEPTIIVINEN MONIKIELISYYS – MAHDOLLINEN VAIHTOEHTO VIRO--SUOMI-KONTAKTEISSA?

Interaktiivisimmillaan reseptiivinen monikielisyys on tilanteissa, joissa vuorovaikutukseen osallistujat käyttävät kukin äidinkieltään. Tällainenhan on ollut tapana esimerkiksi skandinaavisissa kokouksissa. Onkin kiinnostavaa selvittää, millaisia edellytyksiä monikielisyydelle on ehkä vähän virallisemmissakin suomi--viro-kontakteissa.  Käytännössähän virolaisten ja suomalaisten välinen arkikommunikaatio  usein toimii monikielisenä.  Itä-Suomen, Tallinnan ja Jyväskylän yhteinen REMU-hanke on keskittynyt sekä puhuttuun että kirjoitettuun viroon ja suomeen, tosin puhutun kielen tutkimisen osalta vastuu on hankkeen helsinkiläisellä jäsenellä.

Tähän mennessä on julkaistu tai ollaan julkaisemassa kirjoitettua kieltä käsitteleviä artikkeleita, jotka lähestyvät asiaa kolmella tasolla: miten ymmärretään irrallisia sanoja, erillisiä lauseita ja yhtenäistä tekstiä. Oletuksena on, että satunnaisesti sukukielen kanssa tekemisiin joutuva voi törmätä kirjoitettuun kieleen eri yhteyksissä: joku näkee irtosanan esimerkiksi ruokalistassa tai opastaulussa,  toinen lukee otsikoita tai varoituskylttejä, kolmas tapailee jopa sanomalehden uutisia. Millaisia ovat kosketusten erikoispiirteet; onko onnistuminen ja epäonnistuminen eri ’tasoilla’ samanlaista?

Toiseen kieleen törmäävä etsii vaistomaisesti samankaltaisuutta oman äidinkielensä ja kohdatun kielen välillä. Halusimme testata, mikä rooli samankaltaisuudella on ymmärtämisessä. Niinpä kääntämistestissä lukiolaiset pantiin  tunnistamaan  irrallisia viron sanoja (Maria Heinosen kandidaatintutkielma)  ja viron opintojaan aloittelevat erillisiä lauseita (Ilona Paajasen pro gradu -tutkielmia). 

Edellisistä tutkimuksista saatiin kiinnostavia tuloksia. Irrallisten sanojen yhteydessä merkityksen jäljittämiseen lähdettiin samankaltaisuudesta: kurss tunnistettiin ’kurssiksi’. Jos tilannetta mutkistettiin vähän eli siirryttiin yhdyssanoihin, onnistuminen ei ollut enää taattua: pealinn ’pääkaupunki’ hahmotettiin yhdistämättömäksi sanaksi, jolloin siitä saattoi tulla ’päähine’. Pillimees siirtyi uuteen viitekehykseen: ’soittajan’ asemesta suosituin tarjokas oli ’pillimehu’; jälkiosan mees linkittyi ehkä ’mesi’-sanaan, jolla makeutensa kautta on yhteys mehuun. Hämmastunud taas suuntasi yhdyssanaksi: alkuosa uskottiin ’hampaaksi’, jolloin tuloksena oli esimerkiksi ’hammastahna’. Petolliset ystävät toimivat taatusti; lahja ’laiha’ johti harhaan 80 % vastaajista, jotka uskoivat ’lahja’-merkitykseen.

Odotetusti konteksti auttaa paljon ymmärtämisessä. Kokonaisten lauseiden yhteydessä onkin huomattavissa, että vaikka jokin yksittäinen sana jää kääntämättä, saadaan rakennettua looginen merkityskokonaisuus. Lauri armastab Tallinna kitsaid tänävaid  ’Lauri rakastaa Tallinnan kapeita katuja’ pelkistetään muotoon ’Lauri rakastaa Tallinnaa’. Petolliset ystävät eivät välttämättä johda harhaan, jos konteksti tuntuu hylkivän ensiksi tarjoutuvaa merkitystä tai maailmantieto pelastaa: Kui Nõukogude Liit varises kokku, sai Eesti jälle iseseisvaks -virkkeestä kukaan ei kääntänyt ensimmäistä verbiä ’varisemiseksi’. Jos kuitenkin  yksi keskeinen sana ymmärretään väärin, voidaan muut osat ’pakottaa’ sopimaan siihen. Joskus se on helppoa: Tee on kitsas ’tie on kapea’ muuntuu lauseeksi ’te olette saita’ tai ’tee on laihaa’. Tai virke Selle viisi on loonud Pacius ’tämän sävelmän on luonut Pacius’ saa uuden, virheellisen sisällön: ’kello viisi on lounas’. Ei edes Pacius pelasta tilannetta.

Erilaisten ratkaisujen tarkastelun ja kyseltyjen kääntämisstrategioiden kautta yritetään päästä käsiksi samanlaisuuden merkitykseen ja olemukseen. Käytännössä tuloksia voidaan soveltaa erilaisten ohjeiden ja oppimateriaalien laadintaan. Mutta nyt kaikki on vasta alussa...

”We believe that TS has a lot to gain by taking a renewed interest in contact linguistics”

The above quotation, which has been taken from a recently published paper by Lanstyák & Heltai (2012), reflects one central goal in the CROSSLING network: We also believe that it is possible to gain new fresh insights through an interdisciplinary combination of the viewpoints, theories and methods of translation studies, contact linguistics and SLA.

Lanstyák, István & Heltai, Pál (2012): Universals in language contact and translation. In: Across Languages and Cultures 13 (1), 99-121.

 In this paper, Lanstyák & Heltai (2012) discuss possible parallels between universals of translation and features of other bilingual communication. The central finding in this paper is that most so far proposed universals of translation seem to have a counterpart in other bilingual contact situations. The following table summarizes their findings:  

TS: Universals of translation

 

Other bilingual contact situations

Law of interference

+

Contact effects, interference

Untypical lexical patterning: distinctive distribution of lexical items in TT, unusual collocations, underrepresentation of unique items

?

“There are no data on whether it occurs in [...] bilingual communication.” (p. 106)

Simplification

+

Simplification; “non-use of complex, marginal, marked or less consolidated vocabulary items or grammatical forms” (p. 106)

Normalization (law of growing standardization, sanitization, conservatism)

+

Purism, hyperpurism, loyalty to norms

Explicitation

?

Very likely to happen but no empirical evidence available


Other – in my opinion – important parallels pointed out in this paper:

TS

Other bilingual contact situations

Direct transference as a deliberate translation strategy

Code-switches


In addition to the discussion of the above mentioned parallels this paper entails new interesting viewpoints about the status of translation universals. According to Lanstyák & Heltai (2012) there are general tendencies (or universals) of constrained language production whose manifestation translation universals and language contact universals are. Constrained communication refers to a situation in which “the usual constraints of communication play a greater than average role” (p. 114). In bilingual communication, these constraints may e.g. involve deficits in the linguistic competence of the speakers. In translation, in turn, they may e.g. include a risk avoiding strategy (which may be at least one of the reasons causing explicitness in translated texts).

All in all, in this paper translation is claimed to be a process which leads to the rise of a particular contact language variety like other bilingual communication does.  According to Lanstyák & Heltai (2012) it is misleading to term this variety as translated language - this term has been used and is widely accepted in the study of Finnish translations as well. Translated language is not a language of its own but a contact language variety. Furthermore, Lanstyák & Heltai (2012) remind us that it is important to keep in mind that this claimed translated language is not the native language of the translator. It is a variety which has been influenced by the translation process and the source text/language.

The topics in this paper were very fascinating, and they are highly relevant for us in the CROSSLING network in which similar questions have been dealt with in some papers (to appear) and recent presentations (see Papers and publications), cf. e.g.:

Kolehmainen, Leena (submitted): Die Unikat-Hypothese der Translation: Etwas Altes, Neues und Geliehenes. Manuscript, 22 pp.

Kolehmainen, Leena (submitted): Käännöstiede ja kontaktilingvistiikka kohtaavat. Manuscript, 30 pp.

Kolehmainen, Leena - Meriläinen, Lea - Riionheimo, Helka (2012): Interlingual reduction: Evidence from language contacts, translation and second language acquisition. Paper presented at: International Conference of Nordic and General Linguistics, University of Freiburg.

This was probably my last blog post before the summer break. I wish you all a warm relaxed summer with lot of sunshine!

 - Leena Kolehmainen

Yksi varma kevään merkki ovat toukokuiset Kielitieteen päivät. Tänä vuonna konferenssi pidettiin Tallinnan yliopistossa 16.-18.5.2012. Keväinen sää kylläkin jäi kotiseudulle Pohjois-Karjalaan, jossa helatorstaina helle helli vapaapäivän viettäjiä, kun taas Tallinnassa satoi vettä ja päivä oli muutenkin ihan tavallinen arkipäivä. Konferenssi kuitenkin tarjosi paljon mielenkiintoista kuultavaa, joten mitäpä sateesta. Kielitieteen päivät näyttäytyy jokaiselle kävijälle erilaisena tapahtumana riippuen siitä, millaisia valintoja hän tekee ohjelman suhteen. Minun kielitieteen päivilläni puhuttiin paljon kielikontakteista, ja tässä blogissa haluan nostaa kuulemastani esiin kolme mielenkiintoista ja monenlaisia ajatuksia herättävää kielikontaktitilannetta.

Tarton yliopiston tutkijat Heinike Heinsoo, Birute Klaas ja Kristiina Praakli kertoivat alulla olevasta tutkimuksestaan, joka kohdistuu viron kielen tuoreisiin suomalaislainoihin. Suomella ja virolla on ollut historiansa aikana monenlaisia kontakteja. 1900-luvun alussa suomen (kirja)kieltä pidettiin viron kielenuudistuksessa tietoisena mallina. Neuvostoajan loppupuolella taas Pohjois-Virossa näkynyt Suomen televisio oli merkittävä kielellinen vaikuttaja, jonka kautta suomalaislähtöistä sanastoa levisi erityisesti nuorisoslangiin. Viron uuden itsenäisyyden aikana kielikontakti on taas muuttanut muotoaan, kun ihmisten liikkuminen Suomen ja Viron välillä on lisännyt todellisia, henkilökohtaisia kielikontakteja. Suomessa viro on kolmanneksi suurin vähemmistökieli ruotsin ja venäjän jälkeen, ja lisäksi on suuri joukko virolaisia, jotka käyvät töissä Suomessa ja palaavat viikonlopuiksi kotiinsa Viroon. Uudenlaisista kontakteista on seurannut se, että suomesta on lainattu viroon monenlaista uutta sanastoa. Esitelmästä jäi mieleen esimerkiksi sana rälläkkä, joka esiintyy virossa muodossa relakas. Lepo-sana puolestaan on alkanut elää virossa omaa elämäänsä ja esiintyy esimerkiksi verbijohdoksena lebotama tai rakenteena olen lebos. Lebo voi olla virolaisten suussa myös adjektiivi, jonka merkitys on 'helppo'. Kahden läheisen sukukielen välillä sanojen lainaaminen näyttää olevan hyvin helppoa, ja suomen sanat on helppo mukauttaa viron äännerakenteeseen.

Paula Anderssonin esitelmä puolestaan käsitteli menneisyyteen sijoittuvaa kielikontaktia. Anderssonin tutkimuskohteena on 1500-luvulla Ruotsiin muuttaneiden ns. metsäsuomalaisten kieli, josta on käytettävissä jonkin verran tutkimusaineistoa. 1900-luvulla nauhoitettiin viimeisten suomea puhuvien metsäsuomalaisten puhetta, ja lisäksi 1800-luvulta on säilynyt metsäsuomalaisten K. A. Gottlundin kanssa käymää kirjeenvaihtoa. Nämä aineistot avaavat kiehtovan näkökulman sammumassa olleeseen savon murteeseen, joka oli satoja vuosia säilynyt ruotsinkielisessä ympäristössä. Viimeisten sukupolvien suomenpuhujien idiolektit ovat olleet hyvinkin erilaisia, mikä onkin tavallista kielen hiipumisessa. Metsäsuomalaisten suomen kielessä on myös tapahtunut yksinkertaistumista, esimerkiksi taipuva kieltoverbi on ollut viimeisillä puhujilla muuttumassa taipumattomaksi kieltosanaksi - ilmiö joka tällä hetkellä on ajankohtainen ainakin Leenan, Lean ja minun tekeillä olevan kieltenvälistä reduktiota käsittelevän artikkelin kannalta.

Kolmas ajatuksia herättävä kielikontakti oli suomen ja Suomen romanikielen välinen kontakti, jota käsittelivät Kimmo Granqvistin, Mirkka Salon ja Mona Solalan esitelmät. Romanikieli on Suomessa uhanalainen kieli, ja sen hallinta on heikentynyt sukupolvi sukupolvelta. Suomen kielen vaikutus näkyy nykyisin puhuttavassa romanikielessä voimakkaana, vaikka kielet ovatkin alun perin rakenteeltaan erilaiset. Äärimmillään tilanne voi olla sellainen, että varsinaisen romanikielen sijasta puhutaan suomea, jonka joukossa on romanikielen sanoja ja fraaseja. Romanikielellä ja sen sanastolla on kuitenkin romaniväestölle itselleen tärkeä merkitys identiteetin rakentajana. Romani-identiteettiä voi toisaalta rakentaa myös suomen kieli, sillä esitelmöitsijöiden mukaan romaniperheissä puhuttu suomi on erilaista kuin asuinympäristön suomalaisten kieli ja sisältää usein mm. itäsuomalaisia murrepiirteitä.

Nämä kielikontaktitilanteet nostattavat ainakin minussa kahdenlaisia ajatuksia. Sisäinen kielitieteilijäni (joka on aina ollut kiinnostunut kielen rakenteesta) miettii, millaisia kielellisiä seurauksia kontakteilla on ollut ja millaista kieltenvälistä vaikutusta niissä on tapahtunut. Toisaalta kontaktit johtavat pohtimaan myös kielen ja sen puhujien historiallisten ja yhteiskunnallisten olojen vaikutusta kielen säilymisessä tai uhanalaistumisessa. Mikä on esimerkiksi ollut suomenkielisen enemmistön rooli romanikielen kohtalossa? Ja - kuten Kielitieteen päivien paneelikeskustelussa kysyttiin - mikä on meidän kielitieteilijöiden yhteiskunnallinen vastuu tällaisessa tilanteessa?

Robin Hoodin jäljillä – konferenssissa Nottinghamissa

Huhtikuun alussa järjestettiin Nottinghamissa viides Northern Englishes’ Workshop. Meitä osallistujia oli kolmisenkymmentä. 3-päiväisen konferenssin järjesti Natalie Braber, Nottingham Trent yliopistosta, – aivan yksin. Tästä huolimatta tai juuri tästä syystä kaikki sujui äärimmäisen hyvässä järjestyksessä ja aikataulussa. En voi kuin ihailla tämän naisen organisointikykyjä!

Konferenssin tieteellinen anti oli mitä parhain. Suurin osa esitelmistä käsitteli pohjoisten englantien fonologisia eroja, lähinnä FACE ja GOAT vokaaleja ja myös STRUT-FOOT ja TRAP-BATH vokaalien jakaantuminen olivat aiheena (Joan Beal; Raymond Hickey). Me syntaksin tutkijat olimme tällä kertaa vähemmistönä, mutta emme väheksyttyjä. Saimme kukin hyviä kommentteja esitelmistämme ja vinkkejä työhömme. Joan Beal piti erinomaisen plenaarin pohjoisenglannin murteisiin liittyen ja siitä miten näihin eri murteisiin on suhtauduttu läpi vuosisatojen. Hän keskusteli myös siitä miten murteet koetaan usein paikallisiksi vaikka samat piirteet saattavat esiintyä myös muissa varieteeteissa (esim. skottienglannin ja pohjois-englannin murteet).

Konferenssin jälkeen tapasin ystäväni, joka on kotoisin Birminghamista. Ystäväni, joka ei ole lingvisti, mutta hyvin huomiokykyinen kielenkäyttäjä, kysyi välittömästi kun istahdin hänen autoonsa “Did they call you ‘love’?” Kyllähän he kutsuivat, oli se sitten avulias vaari bussissa, pirteä myyjä kaupassa tai hotellivirkailija tiskinsä takana. Minusta se oli hyvinkin ystävällinen käytäntö ja sai yksinäisen turistin kokemaan olonsa turvalliseksi vieraassa paikassa. Ystäväni tosin koki tämän typeräksi keskienglantilaiseksi tavaksi, mikä ehkä kertoo siitä, että asenteita kielellisiin käytänteisiin on monia. 

Vielä lopuksi huomio liittyen kääntämiseen ja käännettävän sanoman “avustamiseen” silloin kun käännettävä puhuu jokseenkin epätäydellisesti. Olen törmännyt tähän ilmiöön aiemminkin, mutta tämä tapaus sai minut ihmettelemään asiaa uudelleen. Eräänä iltana näin pätkän ohjelmasta Prisma-Studio, jossa suomalainen toimittaja halusi kokeilla ennustamista ja sai vakuuttavana ennustajana toimimiseen neuvoja englanninkieliseltä yliopiston professorilta (ei ennustamisen vaan muistaakseni psykologian proffalta). Toimittaja mietiskeli ennustajaksi pukeutumisen haastetta ja lausui: “If I dress some clothes on…” mikä oli käännetty “Jos pukeudun sopivasti…”. Mielestäni kääntäjä osoitti ammattitaitoa kääntämällä lauseen kontekstiin sopivaksi, mutta mitä jos kääntäjänä olisi toiminut nk. maallikko tai kääntäjällä ei olisi ollut ammattitaitoaan/käsikirjoitusta apunaan? Olisiko katsojien mieliin mahdollisesti syöpynyt mielikuva alastomasta ennustajakokelaasta?

ICNGL 2012 on Language Contacts in Freiburg

ICNGL 2012

http://icngl11.uni-freiburg.de/

The International Conference of Nordic and General Linguistics 2012 was held in April 18-20 in Freiburg (Southern Germany). The special focus of the conference was on language contact, and for me personally it was imporant to get to hear and see the invited distinguished scholars of contact linguistics (Sarah Thomason, Lars-Olof Delsing, Anneli Sarhimaa, Frans Gregersen). In addition, Martin Hilpert's (Freiburg) talk was fascinating. It included a visual presentation of historical language change - scholars working on historical valency/argument structure change may want to check his web pages which entail some very interesting visual examples for his research: http://omnibus.uni-freiburg.de/~mh608/motion.html (don't hesitate to click the buttons!).

Furthermore, I was very impressed about the work of a research group in Norway (Center for advanced studies, Oslo) in which international scholars have been working on crosslinguistic differences and similarities in the syntax-semantics interface and in the study of information structure. In addition, they have studied the impact of L1 on linguistic representation and organization in L2. It was also very fascinating to see in their work how it is possible to find new areal features through a crosslinguistic comparison of linguistic features. Cf.: http://www.cas.uio.no/research/1011acrosslanguages/index.php. Their example certainly encouraged me, and I hope that more crosslinguistic studies on different languages will be conducted in Finland as well.

I attended this conference with Lea Meriläinen (English, UEF) and Helka Riionheimo (Finnish, UEF), and we gave a joint talk on the topic "Interlingual reduction: evidence from language contacts, translation and second language acquisition". Many thanks, Lea and Helka! It was fun!

- Leena Kolehmainen

One major aspect that causes immense difficulties for German ESL learners (aside from the progressive aspect) presents the English present perfect construction (have + past participle). Typically spoken German uses the perfect (habe gespielt; habe geliebt) to talk about past events. Thus, the choice of the correct English tense to talk about the past time is a common problem of German learners. Part of my study is to implement the rather abstract theory of Cognitive Grammar (Langacker 1987, 1991) into the ESL classroom. To elucidate the perfect construction and its meaning (namely the current relevance), Langacker suggests relating the verb ‘have’ to the basic verb of possession. Thus, the subject could imagine a mental contact with the object; in form of a physical or abstract exertion. Through this concept of ownership, a situation becomes potentially relevant in the present moment of speaking.

Reading various books which attempt to explain the present perfect construction in English, I came across Erich Fromm’s essays on The Art of Living. His philosophical view on the use of the verb ‘to have’ is very fascinating. He notes that our society uses the verb ‘to have’ more and more to indicate our egoistic attempt to possess things, activities and even emotions. Furthermore, in modern languages (German as one of the examples) we tend to verbalise our thoughts and emotions with ‘have’ rather than with ‘be’.

From now on, I will consider my choice of the German past tenses more carefully....

Franka Kermer 

Toissa perjantaina oli Tampereella IV monikielisyyden tutkijoiden symposiumi, joka aiheensa puolesta sopi crosslingvistille kuin nyrkki silmään. Erityisen mielenkiintoinen oli Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori Johanna Laakson plenaariesitelmä, jossa tämä kertoi EU:n rahoittamasta ELDIA-projektista, jonka disseminaatio-osuutta itse johtaa.

 Vaikka monikielisyys on modernissa kielipolitiikassa itsestäänselvyys ja EU:n virallisen kielipoliittisen ohjelman tavoite, reaalimaailmassa käsite viittaa kuitenkin yleensä pikemminkin rinnakkaisiin yksikielisyyksiin kuin joustavaan, todelliseen monikielisyyteen. Tämä heijastuu niin monikielisyyttä koskevaan lainsäädäntöön kuin monikielisyyden tutkimukseen, joka helposti keskittyy vanhoihin tuttuihin vähemmistökieliin, joita tutkitaan mm. identiteetin, kulttuurin ja kieleen samaistumisen näkökulmista. Tällöin helposti katoaa ilmiön monimuotoinen todellisuus, jossa vähemmistökielten osaaminen ei ole pelkkä on-off -ilmiö, vaan täynnä erilaisia osaamisen asteita, myös mahdollisuus käyttää kieltä epänatiivina välittäjäkielenä.

Tähän saumaan iskee ELDIA-projekti, joka keskittyy eri puolilla Eurooppaa puhuttaviin suomalais-ugrilaisiin kielivähemmistöihin tuoden samalla indoeurooppalaispainotteiseen tutkimukseen morfologisesti rikkaiden kielten tutkimusta, jolla selvästi on paljon annettavaa sekä Euroopalle että koko muulle maailmalle.

Esitelmässä asiaa ei varsinaisesti käsitelty, mutta joustavaan monikielisyyteen mahtuu luonnollisesti myös monenlaista kääntämistä, sekä virallista että maallikkokääntämistä, joka rikastuttaa monikielisyyden ilmiötä entisestään.

Tulipa plenaarissa muuten mainittua itäsuomalaista kielentutkimustakin, Marjatta Palanderin ja Anne Nupposen toimittama Monenlaisia karjalaisia. Ja monikielisyystutkijoiden käyttämälle termille languaging tarjoutui suomennosehdotukseksi kieleäminen.

Eppu Penttilä

And the same in English (is this an example of parallel monolingualisms?):

Multilingualism or parallel monolingualisms

Friday week there was the IV Symposium on Multilingualism Research in Tampere, a theme that fits a crosslinguist like a glove. Especially interesting was the plenary speech by Johanna Laakso, professor of fenno-ugric languages at the University of Vienna, on the EU-funded project ELDIA that she is involved with.

Although multilingualism is a platitude of modern language policy and the aim of the EU’s official language program, in real life the notion often refers to parallel monolingualism rather than true, flexible multilingualism. This can be seen in both legislation and research, which easily concentrates on a few well-known minor languages that are investigated from the perspectives of e.g. identity, culture and linguistic identification. The diversity of the phenomenon, where the knowledge of language involves various degrees (instead being on-off) is easily lost, and the fact that a minor language can be used non-natively as a vehicular language is neglected.

This is where ELDIA finds its niche. Concentrating on fenno-ugric language minorities around Europe it brings on stage research on morphologically rich languages, which has a lot to offer to the rest of the world.

The presentation did not discuss the translation within the minorities under study, but it is obvious that both professional and non-professional translating add to the multifarious nature of the phenomenon.

By the way, Laakso also gave recognition to Eastern Finnish language research by mentioning the book Monenlaisia karjalaisia edited by Marjatta Palander and Annu Nupponen.

Eppu Penttilä

Etäälle vaeltava metakieli

Etäälle vaeltava metakieli

Metakieli on semmoinen etäkieli. Se on kieli, jonka avulla tarkastelemme kieltä etäältä, ikään kuin lintuperspektiivistä käsin.  Tai sitten tarkastelemme yhtä kieltä toisen kielen vinkkelistä, kuin lasin tai pensasaidan takaa. Metakieli sisältää usein kapulakieltä, minkä vuoksi se tahtoo jäädä monille etäiseksi.

                             Metakieli voi olla sitä samaa kieltä, jota tarkastelemme. Voimme puhua suomesta suomeksi. Tai sitten voimme puhua suomesta ruotsiksi tai saksaksi. Tai saksasta suomeksi. Hyvin usein metakieli sisältää myös käsitteitä, jotka on lainattu vielä jostain ihan muusta kielestä.  Ennen se tapasi olla latina, mahdollisesti kreikkakin. Monet uudet metakielen käsitteet taas ovat peräisin englannista. Tyypillisiä metakielen lainakäsitteitä ovat erilaiset kieliopillisten kategorioiden nimet. Verbi ja substantiivi. Lause. NP, PP, AdvP. Predikaatti. Definiittinen ja indefiniittinen. Tempus, modus, aspekti.

                             Metakieli on yksi kielikontaktien laji. Sitä tarvitaan ja sitä syntyy siellä, missä kieliä tutkitaan. Sitä käytetään myös kaikkialla, missä ihmiset opiskelevat ja opettavat toistensa kieltä. Metakielen käsitteet myös vaeltelevat kielestä toiseen ja tekevät joskus pitkiäkin matkoja. Niitä lainataan tarkoituksella tai sitten niitä eksyy puolivahingossa yhden kielen kuvausjärjestelmästä toiseen, kuin pulloposti vieraalle rannalle.  Eivätkä ne matkaa pelkästään kielestä tai paikasta toiseen vaan myös halki aikojen. Jos olet joskus ihmetellyt, mitä sellaiset hindujumalat kuin sandhi ja bahuvriihi tekevät äänne- ja muoto-opin muistiinpanoissasi, niin ne tosiaan ovat peräisin sanskritin kieliopista, jonka Panini-niminen mies kirjoitti Intiassa kauan, kauan sitten.

                             Kielisysteemistä toiseen lainatut metakielen käsitteet voivat olla tieteellisen eksakteja ja kaikin puolin erinomaisia täsmätyökaluja. Joskus ne taas istuvat tarkoitukseensa niin huonosti, että ne ovat suorastaan huvittavia. Toisinaan käsitteiden lainautumiseen liittyy tarina, joka yleensä voidaan vielä selvittääkin. Metakielen vaellusreiteistä nimittäin jää usein jälkiä, ihan mustaa valkoisella (tai keltaisella). Vanhojen, pölyisten teosten sivuilta voidaan seurata, kuinka jokin käsite – sanotaan nyt vaikka imperfekti – on ajelehtinut ensin käännöslainana kreikasta latinaan, sitten latinasta saksaan ja saksasta tänne meidän raukoille rannoillemme, mistä sen poimivat talteen Muutamat Viisaat Kielimiehet.  Nämä huomasivat oitis imperfektin oivaksi mukulaksi katajaista kansaamme sivistämään ja istuttivat sen kiviseen peltoonsa kuin perunan ikään.  Kun tuo merkillinen kasvis sitten aikanaan päätyi pellosta pöytään, suomalaislasten lautasille, nämä popsivat sen suihinsa ja nielivät purematta liitupölyn kera, aivan niin kuin äidinkielenopettaja oli käskenyt.  Pian he oppivat ääntämään sanan reippaasti kahdella p:llä ja pääpaino ensimmäisellä tavulla: ”impperfekti!” Ja koska latina oli kuollut, kukaan ei enää muistanut, että sana merkitsi alun perin ’keskeneräinen, ei loppuun saatettu, epätäydellinen’. Suomen ”impperfekti” eli i-tunnuksella muodostettu menneen ajan tempushan voi viitata sekä keskeneräiseen (imperfektiiviseen) että loppuun saatettuun (perfektiiviseen) menneen ajan toimintaan, mutta yleisemmin jälkimmäiseen. Etäälle on peruna siis puustaan pudonnut.

Joskus on hyvä mennä kauemmaksi nähdäkseen lähelle. Tämä vanha totuus muistui mieleen tutkimusvierailullani Belgiassa (Centre for English Corpus Linguistics, University of Louvain) tammi-helmikuussa 2012. Kielenoppimisen tutkijalle Louvain on inspiroiva vierailukohde, eikä ainoastaan yliopistolla koottujen oppijankielen aineistojen ja siellä tehdyn korkeatasoisen tutkimuksen takia. Tämä Belgian ranskankielisellä alueella sijaitseva kaupunki tarjosi lisäksi kiinnostavia arkipäivän havaintoja asenteista vieraan kielen oppimiseen ja kaksikielisyyteen.

Vaikka Brysselissä ja muissa Belgian turistikohteissa pärjäsi hyvin englannilla, muualla maassa jouduin turvautumaan alkeelliseen ranskan kielen taitooni yllättävän monissa tilanteissa. Englannin osaaminen ei ollut itsestäänselvyys edes Louvainin yliopiston opiskelijoiden tai henkilökunnan keskuudessa. Oli hämmentävää kuulla, että yliopisto-opiskelijat eivät tunnu pitävän englannin kielen taitoa yhtä tärkeänä kuin meillä sitä pidetään, eivät edes vaikka opiskelisivat kansainvälistä politiikkaa tarkoituksenaan suunnata Euroopan Unionin tehtäviin. Tämä toi mieleeni pari aiempaa tutkimusta jotka osoittavat, että me suomalaiset olemme verrattain hyviä oppimaan ja opiskelemaan vieraita kieliä. Syynä tähän ei suinkaan ole se, että vieraiden kielten oppiminen olisi meille helppoa. Päinvastoin, äidinkielemme typologinen etäisyys Suomen kouluissa yleisimmin opiskeltaviin vieraisiin kieliin (esim. englanti, ruotsi, saksa) tekee oppimisesta huomattavasti haasteellisempaa meille kuin mitä se on monien muiden eurooppalaisten kielten puhujille. Tästä huolimatta englannin kielen taitoa mittaavissa kansainvälisissä vertailuissa (esim. Bonnet 2004) suomalaiset sijoittuvat kärkisijoille muiden pohjoismaalaisten kanssa, joiden äidinkieli on läheistä sukua englannille. Samaisessa vertailussa heikoiten menestyivät ranskalaiset ja espanjalaiset koululaiset. Suomalaisten kyvykkyys ja halukkuus käyttää vieraita kieliä, erityisesti englantia, selittynee pitkälti kielenulkoisilla tekijöillä kuten asenteella. Meillä tiedostetaan, että pienen kieliyhteisön edustajina meillä ei ole varaa olla opiskelematta vieraita kieliä. Toisin näyttäisi olevan maissa, joiden kansalliskielet ovat maailmalla laajalti puhuttuja ja omaavat pidemmät perinteet kulttuuri- ja sivistyskielinä. Toinen tärkeä syy suomalaisten sujuvaan englannin kielen taitoon on englannin voimakas läsnäolo yhteiskunnassamme mm. median, populaarikulttuurin ja eri sähköisten viestimien kautta. Vaikka tämä globaali lingua franca onkin levinnyt kaikkialle maailmaan, kehitys monissa muissa maissa, kuten Belgiassa, on ollut huomattavasti hitaampaa. Englannin kielen voimakkaasta asemasta Suomessa on esitetty myös kriittisiä näkemyksiä, mutta Jyväskylässä toteutetun kyselyn (Leppänen ym. 2009) tuloksista ilmenee, etteivät suomalaiset koe englantia uhkana Suomen kielelle ja kulttuurille, vaan suhtautuvat siihen hyvin pragmaattisesti ja pitävät kielitaitoa tärkeänä työelämässä ja kansainvälisessä viestinnässä. Meillä on siis aihetta olla hyvillämme tästä rikkaasta oppimisympäristöstä joka helpottaa meille muuten vaikean vieraan kielen oppimista.

Toinen hämmästelemäni asia oli belgialaisten suhtautuminen maan monikielisyyteen. Vaikka Belgia on virallisesti kolmekielinen maa (hollanti, ranska, saksa), oli jopa hieman yllättävää huomata, kuinka yksikielisiä monet ihmiset ja toimintaympäristöt maassa ovat. Belgiassa eri kieliryhmillä on omat alueet, hallinnolliset rakenteet, poliittiset puolueet, koulut ja yliopistot. Toisin kuin meillä, molempien kieliryhmien ei ole pakko opiskella koulussa toistensa kieliä, eikä tähän myöskään löydy paljoa vapaaehtoista halukkuutta. Maassa, jossa kieliriitojen takia on koettu jopa poliittisia kriisejä, Suomen kielipoliittinen tilanne ja ruotsinkielisen vähemmistön asema herätti ihmetystä ja ihastusta. Belgialaiset kollegani tuumasivatkin, että maan kaikki ongelmat ratkeaisivat sillä, jos eri kieliryhmät osaisivat toistensa kieliä. Tämän valossa ruotsin kielen opiskelun Suomen kouluissa voi nähdä arvokkaana perinteenä, josta on hyvä pitää kiinni. ”Pakkoruotsista” käydyissä keskusteluissa törmää usein hyvin lyhytnäköisiin väitteisiin, joiden esittäjät eivät ilmeisesti osaa arvioida mitä kaikkia ulottuvuuksia ruotsin opiskeluun sisältyy. Kielen oppimisen tutkijana en voi myöskään olla lisäämättä, että vieraan kielen oppimisessa on suuri etu osata jo ennestään kieltä joka on samankaltainen uuden opittavan kielen kanssa. Siksi esimerkiksi englannin oppiminen on paljon vaivattomampaa ruotsikielisille kuin suomenkielisille koululaisille (Ringbom 2007, Meriläinen 2010). Hyvä ruotsin kielen taito siis auttaa englannin oppimisessa ja hyvästä englannin kielen hallinnasta on apua opiskeltaessa ruotsia ja muita eurooppalaisia kieliä. Usein esitetyille väitteille siitä, että ruotsin opiskelu veisi suomalaiskoululaisten resursseja pois muiden vieraiden kielten opiskelusta ei siis löydy tieteellistä näyttöä.

Viitteet:

Bonnet, G. (toim.) (2004) The Assessment of Pupils’ Skills in English in Eight European Countries 2002: a European Project. The European Network of Policy Makers for the Evaluation of Education Systems.

Leppänen, S., Pitkänen-Huhta, A., Nikula, T., Kytölä, S., Törmäkangas, T., Nissinen, K., Kääntä, L., Virkkula, T., Laitinen, M., Pahta, P., Koskela, H., Lähdesmäki, S. & Jousmäki, H. (2009) Kansallinen kyselytutkimus englannnin kielestä Suomessa:käyttö, merkitys ja asenteet. Jyväskylä: Studies in Humanities 132.

Meriläinen, L. (2010) Language transfer in the written English of Finnish Students. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, no 9. Joensuu: University of Eastern Finland. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-0230-6/

Ringbom, H. (2007) Cross-linguisitic Similarity in Foreign Language Learning. Clevedon: Multilingual Matters.

Maallikkokääntäminen ja vaikuttavuus

12.2.2012

Kävin Vaasan VAKKI-symposiumissa (http://vakki.net/symposium2012) pitämässä esitelmän kääntämisestä kielikontakti-ilmiönä. Erityisesti toisen kutsupuhujan ajatukset jäivät mieleen:

Sebnem Susam-Sarajeva: Looking for translation where there seems to be none

Susam-Sarajevan esitelmä oli kooste hänen aikaisemmasta tutkimuksesta, jonka yhteisenä nimittäjänä voidaan pitää esitelmän otsikon tiivistämää ajatusta. Hän on aikaisemmassa tutkimuksessaan tarkastellut esimerkiksi teorioiden ja ideoiden liikkumista, siirtymistä ja muovautumista kohdekulttuuriin, kun tutkijat kääntävät muiden tutkijoiden eri kielellä julkaisemien alkuperäistekstien ajatuksia omissa teksteissään (teos: Theories on the move). Lisäksi hän on tutkinut populaarimusiikin kääntämistä kreikasta turkkiin ja turkista kreikkaan. Viimeinen esimerkki esitelmässä oli äiti-blogeista, joissa äidit ovat kääntäneet esimerkiksi kasvatusoppaiden ajatuksia muille äideille luettavaksi. Kaikkia tutkimuksia yhdistää se, että käännöksiä ovat olleet tekemässä maallikko- ja vapaaehtoiskääntäjät. Eivät henkilöt, joille välttämättä maksettaisiin toiminnasta tai jotka olisivat saaneet kääntämisen koulutusta. Yhteistä näille teksteille on myös se, että ne eivät ensi silmäyksellä ole käännöksiä mutta tarkemmassa tarkastelussa paljastuvat sellaisiksi tai sisältävät merkittävän määrän käännettyjä osuuksia.

Plenaariesitelmän pääpointtina oli huomio siitä, kuinka näiden tapaustutkimusten kaltainen maallikko- ja vapaaehtoisehtoiskääntäminen on jäänyt tutkijoilta huomaamatta ja kuinka sitä käännöstieteellisessä tutkimuksessa ei ole vielä juurikaan käsitelty. Esitelmän esimerkit toivat ilmi, että kyse voi olla varsin vaikuttavasta ja vaikutusvaltaisesta toiminnasta. Sen myötä teoriat ja ideat liikkuvat tieteessä. Tai se voi olla toimintaa, joka liikuttaa massoja kuten populaarimusiikin käännökset. Susam-Sarajeva päätti plenaarinsa kysymyllä, että millainen oikein on tieteenala, joka keskittyy "salonkikelpoisen" kääntämisen (kaunokirjallisuuden jne.) kuvaamiseen ja tutkimiseen ja jättää näin merkityksellisen osan sitä maailmaa kuvaamatta ja tutkimatta, joka ilmiselvästi kuuluu sen alaan.

Itse jäin pohtimaan esitelmän antia CROSSLINGin tutkimusaiheiden kannalta. Esitelmä toi mieleeni Eppu Penttilän ja Pirkko Muikku-Wernerin käynnissä olevan tutkimuksen nykyenglannin sanasanaisista idiomikäännöksistä (käännöslainoista) kuten pitkässä juoksussa ja jollakulla on apina selässä. Näissähän on myös kyse maallikkokääntäjien toiminnasta, joka on ilmiselvästi myös hyvin vaikutusvaltaista: Se on jättänyt pysyvän jäljen kohdekieleen, ja sen myötä lähdekielen ilmiöitä on siirtynyt suomen kieleen. Summa summarum: Kääntäminen kielikontaktina ja kieltenvälisen vaikutuksen väylänä ei ole vain "salonkikelpoisten" kääntäjien ja käännösten ilmiö. Sitä vaikutusvaltaisempaa voi olla maallikkokääntäjien arkitoiminta.

Leena Kolehmainen

Äidinkielestä vieraaseen kieleen kääntämisen myytin purkamista...
9.12.2011

Pokorn, Nike K. (2005): Challenging the Traditional Axioms: Translation into a Non-mother Tongue. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins.

"The most common approach to the problem of directionality in translation theory is [...] a silent acceptance of the “traditional” conviction of the necessity to translate into one’s mother tongue." (Pokorn 2005: 30)


Olen lueskellut Nike Pokornin teosta, ja ajattelin, että joku teistä saattaa olla myös kiinnostunut aiheesta.

Pokorn purkaa tässä kirjassa myyttiä käännöstieteeseen vakiintuneesta käsityksestä, jonka mukaan kääntäminen ihanteellisesti tapahtuu vieraasta kielestä kääntäjän äidinkieleen.

Teoksen teoreettinen viitekehys koostuu kahdesta isosta asiasta. Ensimmäinen osio purkaa käsitteitä mother tongue ja native tongue ja tuo ilmi niiden ongelmallisuuden. Toisessa osiossa käsitellään, mitä käännöstieteessä on sanuttu kääntämisen suunnasta. Aikaisemman tutkimuskirjallisuuden raportointi tuo ilmi, kuinka ajatus ihannetilanteesta, jossa kääntäjä kääntää vieraasta kielestä äidinkieleensä, on vakiintunut käännöstieteeseen, vaikka sitä ei ole koskaan empiirisesti perusteltu. Edellisen osion valossa, jossa äidinkielen käsite osoittautui hankalaksi, tämä ihanteena pidetty tilanne näyttäytyy hyvin ongelmallisena ja osin perusteettomanakin. Toinen osio purkaa myös muita ihanteita, joita on pidetty kääntäjän kompetensseina: kaksikielisyys, kaksikulttuurisuus, kulttuuritaito... Siinä käsitellään lisäksi kääntämisen suuntaa historiassa. Tämä alaluku tuo ilmi, että vieraaseen kieleen on käännetty aina aikojen alusta lähtien. Sen on ainakin osin mahdollistanut pari- tai tiimityöskentely, jota käännöstieteessä on ilmeisesti tarkasteltu vasta vähän.

Tutkimuksen aineisto koostui Ivan Cankarin kaunokirjallisista sloveniankielisistä teoksista ja niiden käännöksistä englantiin. Pokorn valitsi Cankarin tekstit siksi, että niistä on olemassa useita uudelleenkäännöksiä englantiin. Tämä mahdollistaa tekstien monipuolisen vertailun. Lisäksi tutkimuksessa toteuttiin kysely, jossa englanninkielisten natiivipuhujien tuli tunnistaa tekstinpätkän perusteella, onko ko. käännös natiivipuhujan vai vieraskielisen (sloveniankielisen) kääntäjän laatima.

Tutkimus toi ilmi, että mitkään käännöstieteilijöiden oletukset eivät pidä paikkaansa (tämän aineiston osalta): Käännöksen laatu ei ole riippuvainen kääntäjän äidinkielestä eikä käännössuunnasta, sillä:

  • kääntäjällä voi olla vaikeuksia lähdetekstin kanssa, vaikka se on laadittu hänen äidinkielellään;
  • kääntäjällä voi olla vaikeuksia kohdekielen kanssa, vaikka se on hänen äidinkielensä;
  • kääntäjä voi hallita lähdekielen hyvin, vaikka se ei ole hänen äidinkielensä;
  • kääntäjän kielitaito voi olla puutteellinen sekä lähde- että kohdekielessä, vaikka kielet olisi hänen äidinkieli ja toinen kieli sekä
  • kääntäjä voi onnistua hyvin, vaikka hän kääntäisi vieraasta kielestä toiselle vieraalle kielelleen.

Pokornin kirja tuo mieleen Tampereella tehdyn gradun, johon pitäisi tutustua:  
Marja Korpio 2007: "Kaikki sitä tekevät" - vieraalle kielelle kääntäminen Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton asiatekstikääntäjien työssä. Painamaton pro gradu -tutkielma, Tampereeen yliopisto, kieli- ja käännöstieteiden laitos. http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01595.pdf

- Leena Kolehmainen